Blogi on minulle uusi juttu, mutta matkakärpäsen puremasta on kulunut aikaa kohta kaksikymmentä vuotta. Niinpä ajattelinkin, että voisin aina silloin tällöin kaivaa arkistoista vanhan valokuva-albumin ja viettää sen äärellä hetkisen muistellen menneitä matkoja. Kirjoitan niistä Arkistomatkailua-sarjan. Ensimmäisenä päätin sukeltaa muistelemaan vaihto-opintovuonna tehtyä talvilomamatkaa Tyynenmeren kaukaisille saarille Havaijille. Havaiji oli aina tuntunut niin kaukaiselta kohteelta, etten koskaan ajatellut sinne matkustavani. Brittiläisestä Kolumbiasta sinne oli kuitenkin suunnilleen sama matka kuin Suomesta Kanarian saarille, joten tätä tilaisuutta en voinut jättää väliin. Helmikuussa 2010 viiden hengen porukkamme sitten suuntasi Mauille. Mauin suurin kaupunki on Kahului, jonne jäimme ensiksi pariksi yöksi. Hula-musiikki, kiinanruusut ja Tyynenmeren tyrskyt jäävät varmasti ikuisesti mieleen. Samoin kuin ananas. Se kun nirhesin pikkuruisella veitsellä valtavan ananaksen paloiksi parvekkeen lattialla, oli melkoinen episodi. Mutta se ananas, se oli niin makeaa, mehukasta ja raikasta kuin kuvitella saattaa. Yhtenä aamuna lähdimme läheisille maalaismarkkinoille ja sieltä löytyi vaikka mitä uutta maisteltavaa. Joimme paikanpäällä puristettua sokeriruokomehua, joka oli limellä maustettu. Voi että se maistui! Mukaan lähti myös pari kassillista hedelmiä, joita sitten hyödynsimme aamiaisina ja välipaloina.

Kolmantena päivänä suuntasimme vuokraamallamme autolla  kohti Lahainaa, joka loppuloman ajan toimi tukikohtanamme. Siellä pääsimme kaikki saman katon alle majailemaan, kun olimme ottaneet hotellista mukavan kahden makuuhuoneen sviitin. Matkassa oli mukana myös yksi geologian opiskelija, joten Havaijin tuliperäinen syntyhistoria tuli meille varsin tutuksi. Kävimme tutustumassa niin laavakivikenttiin kuin kraattereihinkin. Minulle lankesi hovikuljettajan rooli ja se oli välillä aika jännää puuhaa. Jännittävimmät retket olivat kiemurtelevaa rannikkotietä sademetsän vehreydessä ja valtameren kimalluksessa kulkenut reissu itärannikon pikkukylään Hanaan ja kolmelta aamuyöllä startannut reissu Haleakalan huipulle serpentiiniteitä pitkin. Ehkä hieman rasittavia ajomatkoja, mutta ehdottomasti tekemisen arvoisia reissuja! Hanassa itsessään ei ollut juuri nähtävää, mutta ne matkanvarren maisemat! Vanhoja pieniä kivisiltoja, vesiputouksia, vehreyttä, voimalla rantaa syövä Tyyni valtameri. Aurinko lämmitti meitä Hanassa, kun istuimme kiviaidalle syömään jäätelöä. Niin kaukana kotoa en ollut ennen ollut, enkä toistaiseksi sen jälkeenkään.

Vielä siitä Haleakalan retkestä. Väsytti ihan hirveästi kaikesta kahvin kittaamisesta huolimatta, kun starttasin aamuyöllä auton hotellin parkkipaikalla. Rantakaupungista olimme suuntaamassa tulivuorelle, jonka huippu kohoaa 3055 metrin korkeuteen. Siellä sanotaan olevan maailman kaunein auringonnousu, siksi lähdimme niin aikaisin liikkeelle. Meidän piti ehtiä pimeän aikaan perille. Huipulla oli kylmää ja pimeää kun saavuimme. Jäimme odottamaan silmät tarkkana aurinkoa. Kun taivas alkoi kajastaa, emme enää uskaltaneet irrottaa katsettamme oranssista kajosta. Ja kyllä se vaan ihmislapsen mieli lepäsi, kun näki suuren möllykän nousevan pilvien takaa. Pilvet olivat alapuolellamme. Hiljaisuutta rikkoivat ihastuneet huokaukset ja räpsyvät kamerat. Vuoren nimi Haleakala tarkoittaa auringon taloa. Paikallisten myyttien mukaan jumalat pitävät aurinkoa siellä vankinaan päivää pidentääkseen. Me lähdimme laskeutumaan kävellen kohti kraatterin pohjaa. Lähtiessä oli villapaidalle tarvetta, mutta pian valkeni, että aurinko tosiaan taitaa majailla Haleakalalla! Maisemat olivat taas aivan käsittämättömiä!

Ryhävalaiden kosiomenot ja –kokoontumiset olivat käynnissä parhaillaan, niinpä saimmekin useaan otteeseen istuskella rannalla ihailemassa valaiden leikkejä. Halusimme mereen hieman lähempää kontaktia, joten yhdelle päivälle olimme varanneet snorklausretken. Aurinko helli meitä taas, mutta matkalla oli sen verran aallokkoa, että meri sai pienen pahoivoinnin aikaiseksi. Se unohtui siinä vaiheessa, kun puimme märkäpuvut yllemme ja pulahdimme liukumäkeä pitkin veneen perästä mereen. Matkalla olimme taas nähneet valaita, nyt allamme olivat korallit ja värikkäät merenelävät. Itselläni meni hieman tekniikan hiomiseksi, minä kun en ole mitenkään kokenut snorklaaja. Mutta kiva oli kurkistaa vielä merenpinnan allekin. Paluumatkalla näimme vielä valtavan merikilpikonnan. Huojuvat palmut, hylätyt sokeriplantaasit ja pienet rannikkokylät – sellainen oli minun Havaijini. Se oli myös yhdistelmä länsimaista tasoa ja alkuperäiskansojen ja luonnon suomaa eksotiikkaa.