Oli tammikuu 2003. Olin risteilemässä Länsi-Afrikassa. Laivamme oli aamulla kiinnittynyt elämää kuhisevaan Banjulin satamaan Gambiassa. Laivasta poistuessa sai tehdä tosissaan töitä, että pääsi etenemään ohi käsitöitä kaupustelevien paikallisten kauppamiesten ja –naisten. Aurinko nipisteli ihoa ja hikikarpalot ilmestyivät otsalle. Banjul sijaitsee Gambiajoen suistossa ja nyt oli tarkoitus ottaa alle pienempi laiva ja lähteä etenemään kohti ylempänä joella sijaitsevaa Juffereen kylää, joka on yhden maailman tunnetuimmaksi tulleen orjan, Kunta Kinten, synnyinkylä. Suuntasimme myös UNESCOn maailmanperintökohde James Islandille, joka oli aikanaan yksi merkittävimmistä orjakaupan keskuksista Länsi-Afrikassa.

Löysimme lopulta satamasta vanhan ruosteisen purkin, jolla matkaa oli tarkoitus taittaa. Viereinen alus olikin jo puoliksi veteen uponnut. Ei auttanut muu kuin hypätä rohkeasti kyytiin. Laivan puiset kansirakenteet osoittivat melko ilmiselviä kulumisen merkkejä. Aurinko porotti yhä kuumemmin. Lähdimme lipumaan joella eteenpäin ja mieleni rentoutui.

Gambiajoki oli niin leveä, että välillä rantoja ei edes nähnyt. Tuijotin auringossa kimaltelevaa jokea ja nautin lämmöstä. Taisin ostaa olutta kylmälaukuista myyviltä kansipojilta yhden oluenkin siemailtavaksi. Paikallistahan pitää aina maistaa, vaikka en niin olutihmisiä itse olekaan. Siinä elämästä nautiskellessa havahduin kapteenin huudahdukseen. Hän oli huomannut lauman vedestä hyppiviä jokidelfiinejä. Pitihän niitä itsekin sännätä valokuvaamaan. Rennon, mutta hikisen, matkan päätteeksi saavuimme Juffureehen.

Juffureessa oli orjuusmuseo, jossa paikalla oli myös joku Kinten jälkeläinen ties monennessako sukupolvessa. Itse Kunta Kinte kun menehtyi jo 1822 Yhdysvalloissa, niin saatoin ehkä hieman epäillä tätä sukulaisuutta. Kunta Kintestä 1970-luvun lopulla tehty TV-sarja Juuret (joka perustui samannimiseen romaaniin) saavutti niin valtavan suosion, että Kinten synnyinkylä on sittemmin kyllä saanut poikkeuksellisen paljon länsimaisia vierailijoita, ollakseen tavallinen, pieni afrikkalaiskylä. Tämä ehkä oli hieman syönyt paikan autenttisuutta, mutta itse orjuuden historiaan tutustuminen on aina mielenkiintoista ja koskettavaa, järkyttävääkin.

Matka jatkui James Islandille, jossa orjavarastojen raunioita ja muita tuon ajan kauheuksia pääsee näkemään. Saari laittoi miehen hiljaiseksi. Onneksi nuo ajat ovat takanapäin. Nyt raunioilla paistaa aurinko, apinanleipäpuut ovat vallanneet ne osittain ja paikallisten iloinen elämänasenne on tarttuvaa. Nestehukkaa alkoi jo väkisinkin syntyä vaikka kuinka yritti lipittää vettä, niin kuumasti Afrikan aurinko langetti säteitään. Edessä oli vielä paluumatka Banjuliin. Astuimmekin takaisin tuohon parhaat päivänsä nähneeseen jokilaivaan.

Kannelle päästyäni hakeuduin aurinkoon. Niin, kai se on jonkinlainen pakkomielle. Aurinko vain vetää puoleensa, kun tietää, että kotimaassa odottavat paukkupakkaset tai tuuli ja tihkusade. Hiki valui otsalla jo vuolaina puroina. Kansipojat avasivat kylmälaukkunsa. Coca Colaa! Jäiden joukossa oli pieniä vanhanajan lasisia Coca Cola –pulloja huurteisena jonona. Sellainen, vähintään yksi, oli pakko saada. Ei ehkä ikinä ollut limsa maistunut niin hyvältä, kuin sillä hetkellä.

No, nyt kävelin läpitunkevassa tuulessa ja maiseman sumentavassa tihkusateessa. Linja-autopysäkillä Coca Cola –mainoksen ohitettuani tuli sitten tällainen tapaus mieleeni. Parin kuukauden kuluttua kuljen Madagaskarin trooppisissa metsissä ja kuumilla ylänköalueilla. Ehkä juon yhden Coca Colan vanhoja muistellen. Ehkä hakeudun myös aurinkoon ja varastoin sitä valoa ja lämpöä hieman. Jaksaa sitten taivaltaa työmaalle tuulisina ja sateisina aamuina.

Kuumaa on riittänyt muuallakin. Tässä ollaan Iranissa matkalla Isfahanista Shiraziin.

Minulla on tänään vapaapäivä. Laitan valokuvia albumiin. Minulla on aina kaapissa kuvia odottamassa albumin tekoa. Tänään laitoin kuvia Itämeren kierrokselta kesältä 2013. Yksi kuva sai minut pysähtymään. Katsoin sitä vaikka kuinka kauan. Pääsin aivan elävästi siihen hetkeen kun otin kuvan.

Tuuli puhalsi Itämereltä. Seisoin meren rannassa Gotlannissa ja tuijotin alas veteen. Vesi oli niin kirkasta. Pohjahiekan joukossa oli siellä täällä isompia kiviä, kuin kallioina tuossa pinnan alaisessa pienoismaailmassa johon tuijotin. Levät muodostivat puskia ja niiden välissä vilistivät pikkuruiset kalanpoikaset.

Lokki kirkaisi. Hetkeksi ajatukseni palautuivat tähän maailmaan tuijotuksen keskeltä. Mutta hetkessä ajatukseni olivat taas pinnan alla. Kuinka kaunis voi olla niin pieni pala tätä maailmaa! Mietin, että millainen kalanpoikien elämästä muodostuu. En edes tiennyt, mitä kaloja ne olivat, mutta näin ne mielessäni jo isoina vonkaleina vaeltamassa Itämeren syvänteissä. Meri toi vaahtoa pienen vedenalaisen maailman pilviksi.

Lähdin kävelemään rannasta takaisin yrttitarhalle, jossa olimme vierailulla. Ostin mustavatukkahilloa ja polkakaramellejä kotiin viemiseksi. Ne käärittiin kauniiseen pakettiin. Myöhemmin kotiin palattuani tein ystävälleni gotlantilaista pannukakkua ja tarjosin sen tuon hillon ja kermavaahdon kanssa. Se maistui hyvältä.

Tänään tätä yhtä ainoata kuvaa tuijottaessani tämä kaikki tuli mieleeni. Korvaamattomia ovat muistot!

Kolmantena päivänä suuntasimme vuokraamallamme autolla  kohti Lahainaa, joka loppuloman ajan toimi tukikohtanamme. Siellä pääsimme kaikki saman katon alle majailemaan, kun olimme ottaneet hotellista mukavan kahden makuuhuoneen sviitin. Matkassa oli mukana myös yksi geologian opiskelija, joten Havaijin tuliperäinen syntyhistoria tuli meille varsin tutuksi. Kävimme tutustumassa niin laavakivikenttiin kuin kraattereihinkin. Minulle lankesi hovikuljettajan rooli ja se oli välillä aika jännää puuhaa. Jännittävimmät retket olivat kiemurtelevaa rannikkotietä sademetsän vehreydessä ja valtameren kimalluksessa kulkenut reissu itärannikon pikkukylään Hanaan ja kolmelta aamuyöllä startannut reissu Haleakalan huipulle serpentiiniteitä pitkin. Ehkä hieman rasittavia ajomatkoja, mutta ehdottomasti tekemisen arvoisia reissuja! Hanassa itsessään ei ollut juuri nähtävää, mutta ne matkanvarren maisemat! Vanhoja pieniä kivisiltoja, vesiputouksia, vehreyttä, voimalla rantaa syövä Tyyni valtameri. Aurinko lämmitti meitä Hanassa, kun istuimme kiviaidalle syömään jäätelöä. Niin kaukana kotoa en ollut ennen ollut, enkä toistaiseksi sen jälkeenkään.

Vielä siitä Haleakalan retkestä. Väsytti ihan hirveästi kaikesta kahvin kittaamisesta huolimatta, kun starttasin aamuyöllä auton hotellin parkkipaikalla. Rantakaupungista olimme suuntaamassa tulivuorelle, jonka huippu kohoaa 3055 metrin korkeuteen. Siellä sanotaan olevan maailman kaunein auringonnousu, siksi lähdimme niin aikaisin liikkeelle. Meidän piti ehtiä pimeän aikaan perille. Huipulla oli kylmää ja pimeää kun saavuimme. Jäimme odottamaan silmät tarkkana aurinkoa. Kun taivas alkoi kajastaa, emme enää uskaltaneet irrottaa katsettamme oranssista kajosta. Ja kyllä se vaan ihmislapsen mieli lepäsi, kun näki suuren möllykän nousevan pilvien takaa. Pilvet olivat alapuolellamme. Hiljaisuutta rikkoivat ihastuneet huokaukset ja räpsyvät kamerat. Vuoren nimi Haleakala tarkoittaa auringon taloa. Paikallisten myyttien mukaan jumalat pitävät aurinkoa siellä vankinaan päivää pidentääkseen. Me lähdimme laskeutumaan kävellen kohti kraatterin pohjaa. Lähtiessä oli villapaidalle tarvetta, mutta pian valkeni, että aurinko tosiaan taitaa majailla Haleakalalla! Maisemat olivat taas aivan käsittämättömiä!

Ryhävalaiden kosiomenot ja –kokoontumiset olivat käynnissä parhaillaan, niinpä saimmekin useaan otteeseen istuskella rannalla ihailemassa valaiden leikkejä. Halusimme mereen hieman lähempää kontaktia, joten yhdelle päivälle olimme varanneet snorklausretken. Aurinko helli meitä taas, mutta matkalla oli sen verran aallokkoa, että meri sai pienen pahoivoinnin aikaiseksi. Se unohtui siinä vaiheessa, kun puimme märkäpuvut yllemme ja pulahdimme liukumäkeä pitkin veneen perästä mereen. Matkalla olimme taas nähneet valaita, nyt allamme olivat korallit ja värikkäät merenelävät. Itselläni meni hieman tekniikan hiomiseksi, minä kun en ole mitenkään kokenut snorklaaja. Mutta kiva oli kurkistaa vielä merenpinnan allekin. Paluumatkalla näimme vielä valtavan merikilpikonnan. Huojuvat palmut, hylätyt sokeriplantaasit ja pienet rannikkokylät – sellainen oli minun Havaijini. Se oli myös yhdistelmä länsimaista tasoa ja alkuperäiskansojen ja luonnon suomaa eksotiikkaa.

Intiassa eräällä talvilomalla ystäväni kanssa, meillä oli ihan mukava hotelli. Allasalue oli ihan kiva, hotellissa oli muitakin suomalaisia ja paikka oli turvallisen tuntuinen. Aamiaisellakin sai vastapaistettua naanleipää ja ihanaa kahvia. Niitä oli mukava nauttia auringon ensisäteissä terassiravintolassa. Mutta aamuisin olimme yleensä todella väsyneitä. Niin väsyneitä, että vain hihittelimme väsymykseltämme. Miksi? Eihän huoneessakaan ollut mitään vikaa. Syy ei aina olekaan hotellissa. Meillä oli alueesta ja viimeaikaisista epidemioista johtuen malarialääkkeet käytössä. Ne otettiin aina iltaisin. Ongelma oli se, että ne aiheuttivat meille lieviä hallusinaatioita. Yöllä oli usein vielä sähkökatkoksia. Siinä me sitten pimeyden keskellä olimme monena yönä yhdessä varmoja, että huoneessamme on joku tai että ulkona ammutaan. Tämän jälkeen olen ollut tarkempi siitä millaisen lääkityksen valitsen malaria-alueilla matkustaessani.

Joskus juuri vaatimaton majoitus voi tehdä matkasta onnistuneen. Olin 2009-2010 vajaan vuoden Kanadassa Brittiläisessä Kolumbiassa vaihdossa. Eräänä viikonloppuna vuokrasimme kolmen muun samassa yliopistossa opiskelleen suomalaisen kanssa auton ja lähdimme Jasperin luonnonpuistoon. Reissussa tapahtui paljon hienoja juttuja, näimme karhun ja muita eläimiä, vesiputoukset kohisivat ja kylvimme kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Mutta majoitus oli hauskinta kaikista. Olimme varanneet paikat jonkinnäköiseen retkeilymajaan. Pääsimme päivän ajettuamme väsyneinä perille. Paikka muistutti kotoisten kansallispuistojemme autiotupia. Sisälle ei tullut vettä. Jos halusi suihkuun, olisi pitänyt kantaa ulkoa kaivosta vettä ja lämmittää sitä puuhellalla ja sitten vastaanoton vieressä oli verho, jonka takana olisi voinut peseytyä. Tyydyin pesemään hampaani raikkaassa ulkoilmassa. Nukkumatiloissa oli vieno ilmavaivojen haju ja äänimaailma muodostui eri äänenkorkeuksilla käyvistä kuorsauksista. Paikassa oli parasta tuo vastaanottotila, joka toimi myös oleskelu- ja ruokailutilana. Illalla paikan asialleen omistautunut omistaja soitteli vinyyleiltään loungemusiikkia ja ihmiset olivat kokoontuneet takan eteen lämmittelemään. Aamulla asukkaat kömpivät omia aikojaan ylös, valmistivat eväistään aamiaisen ja nauttivat sen yhteisen ison pöydän ympärillä kuin samana perheenä. Mieleeni on jäänyt myös se, että keskellä yötä puhelimeni soi ja minulle kaupattiin Helsingin Sanomia. ”Ei kiitos, asun seuraavan vuoden ajan Kanadassa, täällä on nyt yö ja minä nukun.” Villi luonto ympärillä nukahdin nopeasti uudelleen.

Vaihtovuoden joulun ja uudenvuoden olimme päättäneet viettää yhdessä yhdysvalloissa vaihdossa olleen ystäväni kanssa New Yorkissa. Majoitukset vuoden ehkä kiivaimpana sesonkina olivat hintavia ja me olimme liikkeellä opiskelijabudjetilla, joten olimme päätyneet varaamaan kylppärittömän huoneen hostellista Upper East Sidelta. Se näytti netin kuvissa ihan mukavalta. -  No, ei ollut!!! Perille päästyämme astuimme sisään. Eteisen katossa roikkui valtava kristallikruunu edellisiltä vuosikymmeniltä. Joskus se oli tarjonnut loisteliaan saapumisen taloon, mutta ei enää. Suurin osa lampuista oli poksahtanut rikki, kristallit olivat harmaantuneet ja kruunua peittivät hämähäkinseitit. Jatkoimme vastaanottoon. Ummehtuneessa huoneessa naarmuisen vastaanottotiskin takana istui tiuhaan purukumia jauhava nahkatakkinen latinomies, jolla oli pitkä takatukka – pitkä rasvainen takatukka. En olisi ikinä uskaltanut reklamoida hänelle mistään. ”Hissi on tuossa, mutta ette voi mennä sinne laukkujen kanssa. Painaa liikaa. Raput ovat vieressä. Neljäs kerros ja avain on tässä” ”Kiitos.” Menemme huoneeseen. Katossa on vettä vuotava putki. Alle on laitettu roskakori ottamaan tipat vastaan. Muuta roskakoria meillä ei ollutkaan. Ikkunassa yksi ruutu on rikki. Ainoa huonekalu on sänky. Vanha tummanruskea ja muhkurainen kokolattiamatto haisee homeelta. Itku sekoittuu nauruun ja hetken hämmästeltyämme toteamme, että ei meillä nyt ole muuhunkaan varaa. Aamulla etsin käytävältä kylpyhuoneen. Ikkuna on rikki ja siellä on kylmä. Jossain piti olla toinenkin. Se on varattu. No, menen sinne missä ikkuna on rikki. Ja jossa on verho jumissa. Naapuritalon ikkunat viiden metrin päässä. Kellarissa oli nettitila. Jäimme sinne yhtenä iltana jumiin lukkojen taakse. Paikka oli niin kamala, että se kääntyi ehkä onneksemme. Kymmenen päivää taivalsimme New Yorkin katuja, nähtävyydeltä toiselle, 16 tuntia päivässä. Tuli ainakin otettua kaikki ilo irti itse kaupungista. Muistan myös ikuisesti sen jouluyön, kun lumimyräkkä osui New Yorkiin ja me nukuimme toppatakit päällä huoneessamme.

Koh Phi Phillä olimme bungalowissa yötä. Tolppien varaan rakennetun majan lattialaudoitus oli niin harva, että maa pilkisteli alta. Muuten majoitus oli mitä viehättävin. Metsä ympärillä ja parvekkeelta allemme aukesi henkeäsalpaava merimaisema. Illalla hotellin rannalla toimi ravintola. Puihin oli viritetty paperilyhtyjä ja rantahiekkaan tökitty soihtuja palamaan, drinkit maistuivat kuumassa illassa ihanalle ja thairuoka vielä paremmalle. Kaskaat sirittivät. Onnellisina kapusimme majallemme nukkumaan. Yöllä heräsin. Joku rapistelee pöydälläni. Valo päälle. Vilaus gekosta. Hyvin ja huonosti nukuttuja öitä.

Teheranissa hotellissa ei ollut moitteen sijaa, mutta ikkunasta avautuvalta maisemalta olisin toivonut jotakin muuta. Toki vuoret taustalla olivat kauniita, mutta sähkömuuntaja hallitsi maisemaa häiritsevästi.

Pari vuotta sitten olimme ystäväni kanssa lomalla Portugalissa. Loman alkupuoliskon vietimme Farossa. Siellä löysimme ihanan rannan, tai oikeastaan saaren. Ensimmäisen käyntimme jälkeen olimme varmoja, että sinne pitää päästä uudelleen. Toiseen retkeen Ilha Desertalle olimme valmistautuneet paljon paremmin. Vettä ja aurinkorasvaa oli pakattu mukaan yli tarpeen. Olimme ostaneet kauppahallista valtavat munkit evääksi. Tiesimme ensimmäisen kokemuksen perusteella, että Desertalla on paljon ampiaisia. Olimme tietenkin kartoittaneet ampiaisten esiintymisalueet ja näin tiesimme missä munkit on hyvä syödä. Olimme myös tarkistaneet lautan aikataulut, jotta saimme maksimoitua saarella vietetyn ajan.

Ja kuinka ihana päivä se olikaan! Ilma oli aamulla mukavan viileä kun lähdimme matkaan. Lautta sukkuloi läpi suistoalueen saarelmien. Me tarkkailimme lintuja ja paikallisia kalastajia. Spekuloimme mitä kalaa he saavat. Spekuloimme myös yli lentävien Faron kentälle laskeutuvien lentokoneiden kansallisuuksia. Lautta tömähti Desertan rantaan. Laskuveden vaikutuksesta saimme kivuta leväisiä portaita pitkin lautalta pois. Lähdimme määrätietoisesti pitkospuita pitkin rantaan. ”Ollaan meinaan käyty täällä ennekin.” Asettelimme pyyhkeemme ja reppumme asemapaikaksi valitulle rantakaistalle, nimensä mukaisesti saarella oli tilaa kuin autiomaassa. Mahtavaa löytää tällaisia vähän vähemmän kansoitettuja rantoja. Meri löi aaltoja rantaan leppoisammin kuin ensimmäisellä kerralla. Huulilla maistui suola. Meri toi vilvoittavia henkäyksiä iholle. Päätimme rakentaa hiekkalinnan, mitä muutakaan kolmekymppiset ihmiset tekisivät? Siitä tuli aika suuri. Päätimme myös keräillä rannalta hieman simpukoita koristeeksi. Kului tunti ja toinen ja kolmaskin ja lopulta koko päivä. Ihmiset kävivät kuvaamassa itseään tuon linnamme vieressä. Olimme niin ylpeitä itsestämme. Lopputulos oli hieno. Kun ilta alkoi hämärtää, jouduimme jättämään Chapel dos Frutti di Maren. Sinne tuo ylpeydenaiheemme jäi Ilha Desertan aaltojen hiottavaksi. Olimme löytäneet lapsen itsestämme ja viettäneet rentouttavimman rantapäivän ikinä!

Nuhjuiset ruotsinlaivat ovat oma lukunsa, ehkä jo vähän vajoava kulttuurimme osa. Mutta kansainvälisesti katsoen risteilymatkailu on tulevaisuuden business. Vaihto-opintoja Kanadan Prince Georgessa suorittaessani tein koko vuoden lähes kaikkien kurssien lopputyöt risteilymatkailusta, joten pääsin pintaraapaisemaan alaa myös teorian kautta. Alasta löytyy yllättävän monia ulottuvuuksia ja sillä on pitkäulotteisia positiivisia ja negatiivisia vaikutuksia ympäristöön ja yhteiskuntaan. Mutta parasta on olla matkustaja, ilman mitään teorioita. Kansainvälisillä aluksilla ei usein törmää muihin suomalaisiin, sekin tuo matkaan oman säväyksensä. Humppabaareja löytyy vähemmän, mutta bingoa saattaa olla tarjolla vaikka aurinkokannen uima-allasalueella iltapäivän raukean loikoilun lomassa. Hytit ovat keskimäärin suurempia ja esimerkiksi parvekkeellisia hyttejä on paljon tarjolla. Showt esitetään suurissa teattereissa ja esiintyjiä yhdessä produktiossa voi olla kymmeniä. Tytöillä kyllä on niissäkin usein verkkosukkahousut ja pojilla liian syvään uurretut kaula-aukot.

Kotoisten Ruotsiin ja Viroon suuntautuvien risteilyjen lisäksi olen risteillyt usein muuallakin: Länsi-Karibialla, Itä-Karibialla, Huippuvuorilla, Norjan vuonoilla, Länsi-Afrikassa, Islannissa ja Färsaarilla, Etelä-Karibialla, Punaisellamerellä, Mustallamerellä, Välimerellä, Pienillä Antilleilla, Itämerellä sekä Kanariansaarilla. Risteilyjä on tarjolla nykyään kaikilla maailman merillä Antarktiselta Grönlantiin ja Oseanista Alaskaan. Aina välillä haaveilen maailmanympäriristeilystä. Ne kestävät yleensä kolmesta viiteen kuukautta ja poikkeavat perinteisten risteilysatamien lisäksi eksoottisemmissa kohteissa kuten Fidzillä tai Brunein sulttaanikunnassa. Ehkä sitten eläkkeellä myyn asuntoni, lähden matkaan ja sen jälkeen elän loppuelämäni kaurapuurolla.

Mikä sitten erottaa risteilymatkailun muista matkailun muodoista edukseen? Risteilemisessä on omat hyvät ja huonot puoleensa. Risteilyjä on kritisoitu usein siitä, että käynnit kohteissa jäävät vain pintaraapaisuiksi. Tottahan se on. Ei päivässä ehdi kovinkaan hyvin tutustua Casablancaan, Barcelonaan, Roomaan tai muihin suurkaupunkeihin, mutta hyvän yleiskatsauksen niihin ehtii tehdä. Ja toisaalta, usein päivässä ehtii mainiosti kiertää kokonaisen pikkusaaren. Ja kun aikaa on viikko tai kaksi ja joka aamu heräät samassa hotellissa, mutta uudessa maisemassa, ei matkailu voi helpommaksi muuttua. Minulla on tapana ottaa lähes aina ja kaikkialla valmis retki satamasta. Olkoon vaikka kuinka ”turremeininkiä”, mutta niin vain yksinkertaisesti hinta-elämyssuhde on minun makuuni parhaimmillaan. Monta ikimuistoista hetkeä olen saanut näillä shore excursioneilla kokea. Jamaikalla kiipesimme Dunn’s River Falls –putouksia vastavirtaan, Neitsytsaarilla sukellettiin sukellusveneellä riutoille, Huippuvuorilla samoilu Magdalenavuonon rannoilla oli jotain käsittämättömän kaunista. Norjan vuonot ovat kuvankauniita ja risteileminen Geirangeria pitkin ohi Seitsemän sisaren vesiputousten ohi ei voi koskaan unohtua. Santo Antaon vehreä saari Kap Verdellä tarjosi myös kauniita maisemia; Muistini sopukoihin on piirtynyt kuva laaksosta, jonka jokainen maatilkku oli hyödynnetty viljelyksiin. Maniokki, maissi, sokeriruoko ja banaaniviljelyksiä varjostivat suuret mangopuut ja niiden välissä solisivat auringossa kimaltelevat kirkkaat purot. Aasit oli koulutettu kantamaan selässään sokeriruokomehukanisterit tislaamoille, takaisin kotiin kantautui kotipolttoista viinaa isännille. Turhia rähinöitä ei näkynyt, vaikka saarella alkoholia kulutetaan reippaalla kädellä. Maissipuurokeitoksista nouseva savu sai valon siivilöitymään puiden oksien välistä mystisesti ja puusavun tuoksu kantautui nenääni.

Risteilyillä keskiössä on kuitenkin aina meri. Rakastan sitä, kun matkalla ensimmäistä kertaa nenääni kantautuu meren tuoksu. Alan odottaa laivan lähtöä, ehkä lasillinen kuohuviiniä kädessäni. Sitten tulee se hetki, kun en ole varma liikutaanko jo. Kyllä, nyt ainakin liikutaan. Loma on alkanut. Tummenevassa illassa voi sitten valmistautua illalliselle oman hytin rauhassa. Ja kun illallinen on nautittu, voi käydä vielä kannella nuuskimassa meri-ilmaa, osallistua laivan iltarientoihin tai sitten vain nauttia upottavan vuoteen lämmössä maailman parhaista unista; Laivan hiljalleen keinuvassa liikkeessä ainakin minä nukun kuin pieni lapsi kehdossa. Unissa olen jo seuraavan päivän seikkailuissa.

Tunnustaudun kahvi-ihmiseksi. Monilta matkoilta mieliin ovat painuneet juuri nuo viipyilevät hetket kahvikupin äärellä. Kahvi antaa luvan joutenoloon. Se piristää tai rauhoittaa tilanteen mukaan. Minusta on myös kiva maistella erilaisia kahveja. Minulle ”suomalainen” kahvi ei ole maailman parasta. Minulle parasta on aina paikallinen kahvi. Ei tulisi mieleenkään ottaa Juhla Mokka pakettia mukaan kotoa lähtiessä.

Usein tulee ostettua kahvia myös kotiin viemiseksi. Yleensä ne kahvit on tullut käytettyäkin. Mutta kerran Jamaikalta hankittu, yhtenä maailman arvokkaimpana kahvina pidetty Blue Mountains paketti, oli varjelun alaisena niin kauan, että kun se lopulta pääsi keittimeen asti, oli kahvi selvästi ehtinyt jo härskiintyä. Balilla kävimme tutustumassa ”kissakahviin”. Itselläni oli juuri silloin vatsatauti, eikä sivettikissojen kakkimat kahvinpavut juuri houkutelleet. Sillä kertaa jäivät tuliaisostokset tekemättä.

Välillä reissuissa osuu tietenkin kohdalle myös maita, joissa kahvia ei juurikaan juoda. Viime syksynä olin kiertomatkalla Iranissa ja siellä ainoat kahvikupilliset osuivat kohdalle hotellien aamiaisilla. Nekin olivat usein pikakahvia. Lopulta jätin sitten ne vähäisetkin tarjotut kahvikupilliset väliin ja siirryin suosiolla teehen. Maassa maan tavalla. Kahvimaissa kahvia ja teemaissa teetä. Tee on juomana vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin kahvi, onhan se maailman juoduin juoma heti veden jälkeen. Mutta teestä toisella kertaa, nyt taidan juoda kupillisen kahvia ja muistella sitä paahteista tuoksua pienellä sivukujalla.

Olipa kerran pieni ja pittoreski suomalainen risteilyalus, M/S Kristina Regina - alun perin 1960 valmistunut ”Nolla-Bore”. Sillä tuli nähtyä maailmaa monella merellä. Minun ja Kristina Reginan ensikohtaaminen tapahtui vuonna 2001 kun lähdin risteilylle, joka käytännössä kiersi 16 päivässä lähes koko Skandinavian. Matkaan lähdettiin Kirkkoniemestä ja reilut kaksi viikkoa myöhemmin rantauduttiin Helsinkiin. Alkupäivinä suunnattiin Nordkappin kautta Huippuvuorille. Ne ovat sen verran pohjoisessa, että kesti lähes kaksi vuorokautta päästä Honningsvågista sinne. Paluumatkan alkaessa minuun iski vatsatauti, aika äkäinen sellainen. Laivan sairaanhoitaja määräsi minut kahdeksi vuorokaudeksi karanteeniin omaan hyttiini, jotta laivalla riehuva epidemia saataisiin kuriin. Hytti oli pieni, vielä huomattavasti nykyisten ruotsinlaivojen koppejakin pienempi. Ikkunani oli ns. valoventtiili – pieni, pyöreä aukko vesirajassa. Olimme yöttömässä yössä Jäämerellä ja katselin kaksi vuorokautta kuinka hyytävät aallot aina aika ajoin peittivät pienen pyöreän ikkunan. Olin kuin pesukoneessa ja aina välillä vatsassa tuntui siltä, että nyt lingotaan.

Vuonna 2005 olin kiertomatkalla Indokiinassa ja matkaan kuului varsin hyvätasoiset hotellit. Mieleenpainuvimmat niistä taisivat olla Singaporessa, Hanoissa ja Luang Prabangissa. Singaporesta mieleeni on jäänyt se, että huoneeni oli todella korkealla. En enää muista kerrosta, mutta sen muistan, että ikkunasta avautui koko kaupunki. Myös kylpyhuoneen ikkunasta. Aikaerosta johtuen nukuin hieman huonosti ja yöllä istuin nojatuolissa tuntikausia katsomassa, kuinka vastapäisen pilvenpiirtäjän seinässä maisemahissit suhasivat edestakaisin. Lensimme Hanoihin, jossa oli maaliskuussa yllättävän viileää. (Ohimennen mainittava, että oli kyllä ihana kaupunki.) Majoituimme Hiltoniin, joka oli aivan Hanoin oopperatalon kupeessa. En ollut vieläkään tottunut aikaeroon. Mieleeni onkin jäänyt, kuinka nousin kolmelta yöllä ja laskin kuuman kylvyn itselleni ja laitoin mandariinin tuoksuista kylpyvaahtoa veteen. Kylpyhuoneessa oli äänentoistojärjestelmä, joten ei muuta kuin jazzia taustalle ja kylpyyn. Voi sitä yön näinkin viettää! Luang Prabangissa Laosissa hotellimme oli keskellä riisipeltoja. Aamulla heräsin aikaisin kukonlauluun. Pian aurinko jo paistoi valoverhojen ja hyttysverkon lävitse lempeästi sänkyyn. Keitin kupillisen kahvia ja menin terassille ottamaan aamua vastaan. Riisipeltojen yllä oli sumua, puutarhassa käyskenteli pieniä hevosia, kukko lauloi ja minä mutustelin tyytyväisenä pieniä ja makeita banaaneja. Kuinka onnellinen aamu voikaan olla!

Vuonna 2006 olimme kahden ystäväni kanssa päättäneet lähteä Budapestiin Ziget-festivaaleille. Olimme varanneet Suomesta paikat hostelliin makuusaliin. Lensimme sittemmin jo konkurssiin menneellä halpalentoyhtiöllä jollekin sivukentälle, josta matka keskustaan tuntui vaivanloiselta. Kun olimme perillä, ei hostellia meinannut löytyä millään. Kiersimme korttelia ympäri moneen kertaan. Lopulta hostelli löytyi. Sinne pääsi porttikongin takaa sisäpihalta ylös nousevia rappuja pitkin. Kas kun emme heti löytäneet! (Mitään kylttiähän sinne ei ollut.) Perillä selvisi, että hostelli oli yli buukattu. Meillä piti olla paikat sekadormista, koska ystäväni olivat naisia. Paikkoja oli enää miesten puolella. Hostellin henkilökunta kysyi olisiko mahdollista, että me kaikki majoittuisimme sinne? Tottakai! Mutta dormissa jo olleille italialaisille pojille tämä ei käynyt. He eivät halunneet tyttöjä sinne. Respan mies kysyi sitten, voisimmeko asua hänen ystävänsä asunnossa. No joo, käy. Saimme bussikortit käyttöömme, olihan asunto aika syrjässä. Matka jatkui rattoisasti tavallisessa kämpässä asuen, melko kosteissa merkeissä. Viimeisenä päivänä ryhdistäydyimme ja keskityimme nähtävyyksiin ja tuliaisiin. Illalla menimme taas asunnolle nukkumaan. Ehkä oli hyvä, että vasta viimeisenä iltana tajusimme ”kotikatumme” muiden asukkaiden olevan lähinnä prostituoituja.

Näitä enemmän tai vähemmän hassuja majoittumisia on muuten kertynyt sen verran, että taidan palata aiheeseen joskus vielä uudestaan…

Odotin kuin kuuta nousevaa, että sain ne esitteet käsiini. Suurin oli Aurinkomatkojen Lomakuvasto. Hinnastot ja aikataulut löytyivät takasivuilta. Sardinian kiertomatka neljän tähden majoituksella. Kts. hinnat hinnaston sivu 26. Selausta. 6975 markkaa. Takaisin matkan kuvaukseen. Kts. esitteen sivu 78. Voit liittää retkeesi myös viikon aurinkoloman. Kts. hinnat hinnaston sivu 27. 3500 markkaa lisää. Huomenna menen toimistoon ja varaan matkan.

Tulee huominen ja lähden bussilla kaupunkiin varaamaan Sardinian kiertomatkaa. ”Se on jo loppuunmyyty” ”Aha, no pitää sitten vielä miettiä. Palaan ensi viikolla asiaan”. Kotiin taas esitteitä selaamaan. Silloin toimistoja vielä riitti. Poissa ovat Hasse, Spies, Fritidsresor ja monta pienempää. Siinä sitä riitti selattavaa. Tilalle ovat tulleet Momondot, Hotels.comit, Bookings.comit ja monet muut. Vaihtoehtoja on enemmän kuin koskaan ja varaaminen on käynyt helpommaksi. Sardinia. Klik. Klik. Klik. Kiitos varauksestasi, varausnumerosi on AA-JS19805675. Tuosta autuaasta helppoudesta huolimatta kaipaan sitä aikaa, kun sain selata esitteitä päiväkausia ja pohtia, mihin ehkä joskus mahdollisesti saattaisin haluta matkustaa. Se jätti enemmän aikaa haaveilulle.

Palasin Afrikkaan muutamaa vuotta myöhemmin. Risteilin Senegalissa, Gambiassa ja Kap Verden vesillä. Olin siis vielä lämpimämmillä alueilla. Uudenvuoden aattona olin merellä matkalla Dakarista Kap Verdelle. Lentokalat liitelivät laivan vierellä, meri kimmelsi ja aurinko kipristeli iholla. Laiva oli pieni ja se keikkui mukavasti Atlantin aalloilla. Aurinkorasvaa kului paljon. Nautin auringosta ja lämmöstä ja vielä enemmän nautin kuumuuteen helpotuksen tuovista ajoittaisista vienoista tuulenhenkäyksistä. Aaton illan jo hämärtyessä Mindelon kaupungin valot kuulastivat taivaanrannassa. Ihoa kipristeli edelleen ja oli kuuma. Puolen yön aikaan olimme jo niin lähellä Kap Verden saaria, että saatoimme nähdä taivaan puhkeavan ilotulitukseen. Olin aina ennen vaihtanut vuotta Tampereen Teiskossa ja tajusin, että on uuden vuoden yö, olen pukeutunut shortseihin ja t-paitaan ja hikoilen. Taivaalla oli taas tähtiä ja kuun sirppi oli hassussa asennossa. Oli Afrikan yö.

Kului kymmenen vuotta ja olin taas Afrikassa, Keniassa. Amboselin kansallispuistossa majoituimme telttaan. Se oli kyllä jännittävää. Illalla vedimme ystäväni kanssa teltan vetoketjun kiinni ja lukitsimme itsemme teltan sisään pienellä munalukolla. Gekkoja ja hyönteisiä vilisti seinillä ja katossa. Ensimmäisenä iltana teltassa olo oli hieman jännittynyt, mutta onnellinen. Olimme jo nähneet niin paljon kaikkea ja matka oli vasta aluillaan. Yöllä heräsin. Joku piti ääntä. Kovaa ääntä. Kuin korvani juuressa. Outoa mouruamista. Tiesin, että teltat ovat sähköaitojen sisällä, mutta silti pelkäsin jonkin pedon hyökkäävän kimppuuni hetkenä minä hyvänsä. Oli kuin itse paholainen olisi nauranut. Olin kuitenkin nukahtanut uudelleen ja aamulla oli tietenkin aikainen herätys, koska olimme lähdössä aamuajolle puistoon jo heti auringon noustessa. Olin väsynyt, mutta se ei haitannut, kuin näimme heti ajon alussa elefanttilauman, jossa oli kymmeniä norsuja, joukossa monta poikasta. Muutamia vuosia aiemmin alueen norsut olivat kärsineet pahoin kuivuudesta, mutta nyt kannat olivat onneksi elpymässä. Aamuajon jälkeen menimme aamiaiselle. Sain kuulla, että monet muutkin olivat heränneet kesken uniensa. Hyeena oli nauranut ilkikurista nauruaan yöllä. Toisena yönä heräsin taas. Kuuntelin hyeenan naurua tyytyväisenä ja kuvittelin mielessäni teltan yllä loistavat tähdet ja kuun sirpin hassussa asennossa. Nukahdin ja oli Afrikan yö.

Kaksi vuotta myöhemmin olin Etelä-Afrikan Tasavallassa. Afrikka oli jo täysin sulattanut sydämeni. Haaveilin jo uusista matkoista, ennen kuin edellinenkään oli loppunut. Tällä matkalla tulisin kokemaan jotain itselleni täysin uutta: yösafarit. Illan jo pimennyttyä lähdimme liikkeelle lodgestamme. Safarioppaamme ja samalla kuljettajamme Jan valaisi pusikoita valonheittimillä ja koetimme tähyillä yössä kiiluvia silmiä. Yhtenä yönä näimme leijonan syömässä impalaa, toisena yönä sarvikuonoemon poikasensa kanssa. Kerran tiellä edessämme kulki urosnorsu musthissa. Luit oikein, musthissa, ei mustissa. Musth on urosnorsun kiimatila, jonka aikana se voi käyttäytyä erittäin aggressiivisesti ihmisiä, lajitovereitaan ja jopa kiimassa olevia naarasnorsuja kohtaan. Lähestyimme sitä varovasti autollamme ja toivoimme sen antavan meille tilaa. Turhaan. Sillä ei ollut aikomustakaan poiketa polultaan. Meidän ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin ja lähteä muutaman kymmenen kilometrin mittaista kiertotietä pitkin takaisin lodgeen. Matka venyi ja venyi ja meidän oli pakko pitää vielä tauko. Sitä varten puistossa oli huusseja ja niiden ympärillä aidattu parkkipaikka, jossa saattoi yölläkin poistua autosta melko turvallisesti. Oli silti aika jännittävää toimittaa asiansa huussissa kännykän valossa, Afrikan yön äänet ympärillä. Palatessani autolle Jan oli virittänyt retkipöydälle oluttarjoilun. Taivaalla näin ensimmäistä kertaa elämässäni Etelän Ristin. Tuijotin sitä tuijottamistani, hikoileva olutpullo kädessäni. Tähtiä oli tuhansittain. Kuuta ei nyt näkynyt. Jossain kaukana mourusi urosleijona. Jotain maagista niissä on, Afrikan öissä.