Matkailukärpänen puraisi minua toden teolla 18-vuotiaana matkustettuani vanhempieni kanssa Tunisiaan. Silloin tajusin, että maailman näkemisessä on jotain selittämättömän hienoa. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Afrikassa tai yli päätään Euroopan ulkopuolella. Illalla kävimme aina syömässä ihanan illallisen. Ruoka oli usein hieman ranskalaisvaikutteista, onhan Tunisia Ranskan entinen siirtomaa. Paras hetki oli kuitenkin minusta se tekemättömyyden tila, joka ruokailua seurasi. Istuin vaatimattomalla parvekkeellamme ja katselin taatelipalmujen lehvien välistä, kuinka illan viimeiset asiakkaat kävivät parturoitavana vastakkaisessa loisteputkien valaisemassa parturiliikkeessä. Siellä tehtiin hienoa sarjatyötä. Ensimmäinen mies pesi hiukset, toinen kuivasi ja kolmas ajeli kampauksen koneella. Sitten oli vielä itse parturimestarin vuoro. Hän ajoi veitsellään miesten parrat uskomattoman nopeasti. Viimeisen asiakkaan lähdettyä, lattia luututtiin ja likavesi heitettiin kadulle suurieleisesti. Sitten sammuivat liikkeen kylmänkelmeät valot. Sivukuja, jolla parvekkeemme sijaitsi, oli yhä pimeämpi. Kuun sirppi oli mielestäni hassussa asennossa. Tähdet piirtyivät yötaivaalle ja minareetista kaikuivat alkuyön viimeiset rukoukset. Vain kaskaat pitivät ääntä. Viileä tuuli saapui Välimereltä. Oli Afrikan yö.

Palasin Afrikkaan muutamaa vuotta myöhemmin. Risteilin Senegalissa, Gambiassa ja Kap Verden vesillä. Olin siis vielä lämpimämmillä alueilla. Uudenvuoden aattona olin merellä matkalla Dakarista Kap Verdelle. Lentokalat liitelivät laivan vierellä, meri kimmelsi ja aurinko kipristeli iholla. Laiva oli pieni ja se keikkui mukavasti Atlantin aalloilla. Aurinkorasvaa kului paljon. Nautin auringosta ja lämmöstä ja vielä enemmän nautin kuumuuteen helpotuksen tuovista ajoittaisista vienoista tuulenhenkäyksistä. Aaton illan jo hämärtyessä Mindelon kaupungin valot kuulastivat taivaanrannassa. Ihoa kipristeli edelleen ja oli kuuma. Puolen yön aikaan olimme jo niin lähellä Kap Verden saaria, että saatoimme nähdä taivaan puhkeavan ilotulitukseen. Olin aina ennen vaihtanut vuotta Tampereen Teiskossa ja tajusin, että on uuden vuoden yö, olen pukeutunut shortseihin ja t-paitaan ja hikoilen. Taivaalla oli taas tähtiä ja kuun sirppi oli hassussa asennossa. Oli Afrikan yö.

Kului kymmenen vuotta ja olin taas Afrikassa, Keniassa. Amboselin kansallispuistossa majoituimme telttaan. Se oli kyllä jännittävää. Illalla vedimme ystäväni kanssa teltan vetoketjun kiinni ja lukitsimme itsemme teltan sisään pienellä munalukolla. Gekkoja ja hyönteisiä vilisti seinillä ja katossa. Ensimmäisenä iltana teltassa olo oli hieman jännittynyt, mutta onnellinen. Olimme jo nähneet niin paljon kaikkea ja matka oli vasta aluillaan. Yöllä heräsin. Joku piti ääntä. Kovaa ääntä. Kuin korvani juuressa. Outoa mouruamista. Tiesin, että teltat ovat sähköaitojen sisällä, mutta silti pelkäsin jonkin pedon hyökkäävän kimppuuni hetkenä minä hyvänsä. Oli kuin itse paholainen olisi nauranut. Olin kuitenkin nukahtanut uudelleen ja aamulla oli tietenkin aikainen herätys, koska olimme lähdössä aamuajolle puistoon jo heti auringon noustessa. Olin väsynyt, mutta se ei haitannut, kuin näimme heti ajon alussa elefanttilauman, jossa oli kymmeniä norsuja, joukossa monta poikasta. Muutamia vuosia aiemmin alueen norsut olivat kärsineet pahoin kuivuudesta, mutta nyt kannat olivat onneksi elpymässä. Aamuajon jälkeen menimme aamiaiselle. Sain kuulla, että monet muutkin olivat heränneet kesken uniensa. Hyeena oli nauranut ilkikurista nauruaan yöllä. Toisena yönä heräsin taas. Kuuntelin hyeenan naurua tyytyväisenä ja kuvittelin mielessäni teltan yllä loistavat tähdet ja kuun sirpin hassussa asennossa. Nukahdin ja oli Afrikan yö.

Kaksi vuotta myöhemmin olin Etelä-Afrikan Tasavallassa. Afrikka oli jo täysin sulattanut sydämeni. Haaveilin jo uusista matkoista, ennen kuin edellinenkään oli loppunut. Tällä matkalla tulisin kokemaan jotain itselleni täysin uutta: yösafarit. Illan jo pimennyttyä lähdimme liikkeelle lodgestamme. Safarioppaamme ja samalla kuljettajamme Jan valaisi pusikoita valonheittimillä ja koetimme tähyillä yössä kiiluvia silmiä. Yhtenä yönä näimme leijonan syömässä impalaa, toisena yönä sarvikuonoemon poikasensa kanssa. Kerran tiellä edessämme kulki urosnorsu musthissa. Luit oikein, musthissa, ei mustissa. Musth on urosnorsun kiimatila, jonka aikana se voi käyttäytyä erittäin aggressiivisesti ihmisiä, lajitovereitaan ja jopa kiimassa olevia naarasnorsuja kohtaan. Lähestyimme sitä varovasti autollamme ja toivoimme sen antavan meille tilaa. Turhaan. Sillä ei ollut aikomustakaan poiketa polultaan. Meidän ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin ja lähteä muutaman kymmenen kilometrin mittaista kiertotietä pitkin takaisin lodgeen. Matka venyi ja venyi ja meidän oli pakko pitää vielä tauko. Sitä varten puistossa oli huusseja ja niiden ympärillä aidattu parkkipaikka, jossa saattoi yölläkin poistua autosta melko turvallisesti. Oli silti aika jännittävää toimittaa asiansa huussissa kännykän valossa, Afrikan yön äänet ympärillä. Palatessani autolle Jan oli virittänyt retkipöydälle oluttarjoilun. Taivaalla näin ensimmäistä kertaa elämässäni Etelän Ristin. Tuijotin sitä tuijottamistani, hikoileva olutpullo kädessäni. Tähtiä oli tuhansittain. Kuuta ei nyt näkynyt. Jossain kaukana mourusi urosleijona. Jotain maagista niissä on, Afrikan öissä.