Reissuilla on tullut nukuttua monenlaisissa paikoissa. Joskus hotellin valitseminen on osunut täysin nappiin ja toisella kertaa on tullut totaalinen huti. Varsinkin nuorempana tulivat myös hostellit tutuiksi. Monta yötä on vietetty myös junassa, laivassa tai lentokoneessa. Joku yö on mennyt lentoasemalla nuokkuessa. Minä olen aina ollut huono nukkumaan, joten olen sitten ollut yksin, kaksin tai ryhmässä reissussa, monena yönä olen viettänyt ihan omaa elämääni. Vaihtelu virkistää, siksi minusta on mukava välillä nauttia ensimmäisen luokan hotellin palvelusta, välillä riittää harvarakenteinen maja viidakossa tai parhaat päivänsä nähnyt 60-luvulla rakennettu aito suomalainen kesämökki.

Olipa kerran pieni ja pittoreski suomalainen risteilyalus, M/S Kristina Regina - alun perin 1960 valmistunut ”Nolla-Bore”. Sillä tuli nähtyä maailmaa monella merellä. Minun ja Kristina Reginan ensikohtaaminen tapahtui vuonna 2001 kun lähdin risteilylle, joka käytännössä kiersi 16 päivässä lähes koko Skandinavian. Matkaan lähdettiin Kirkkoniemestä ja reilut kaksi viikkoa myöhemmin rantauduttiin Helsinkiin. Alkupäivinä suunnattiin Nordkappin kautta Huippuvuorille. Ne ovat sen verran pohjoisessa, että kesti lähes kaksi vuorokautta päästä Honningsvågista sinne. Paluumatkan alkaessa minuun iski vatsatauti, aika äkäinen sellainen. Laivan sairaanhoitaja määräsi minut kahdeksi vuorokaudeksi karanteeniin omaan hyttiini, jotta laivalla riehuva epidemia saataisiin kuriin. Hytti oli pieni, vielä huomattavasti nykyisten ruotsinlaivojen koppejakin pienempi. Ikkunani oli ns. valoventtiili – pieni, pyöreä aukko vesirajassa. Olimme yöttömässä yössä Jäämerellä ja katselin kaksi vuorokautta kuinka hyytävät aallot aina aika ajoin peittivät pienen pyöreän ikkunan. Olin kuin pesukoneessa ja aina välillä vatsassa tuntui siltä, että nyt lingotaan.

Vuonna 2005 olin kiertomatkalla Indokiinassa ja matkaan kuului varsin hyvätasoiset hotellit. Mieleenpainuvimmat niistä taisivat olla Singaporessa, Hanoissa ja Luang Prabangissa. Singaporesta mieleeni on jäänyt se, että huoneeni oli todella korkealla. En enää muista kerrosta, mutta sen muistan, että ikkunasta avautui koko kaupunki. Myös kylpyhuoneen ikkunasta. Aikaerosta johtuen nukuin hieman huonosti ja yöllä istuin nojatuolissa tuntikausia katsomassa, kuinka vastapäisen pilvenpiirtäjän seinässä maisemahissit suhasivat edestakaisin. Lensimme Hanoihin, jossa oli maaliskuussa yllättävän viileää. (Ohimennen mainittava, että oli kyllä ihana kaupunki.) Majoituimme Hiltoniin, joka oli aivan Hanoin oopperatalon kupeessa. En ollut vieläkään tottunut aikaeroon. Mieleeni onkin jäänyt, kuinka nousin kolmelta yöllä ja laskin kuuman kylvyn itselleni ja laitoin mandariinin tuoksuista kylpyvaahtoa veteen. Kylpyhuoneessa oli äänentoistojärjestelmä, joten ei muuta kuin jazzia taustalle ja kylpyyn. Voi sitä yön näinkin viettää! Luang Prabangissa Laosissa hotellimme oli keskellä riisipeltoja. Aamulla heräsin aikaisin kukonlauluun. Pian aurinko jo paistoi valoverhojen ja hyttysverkon lävitse lempeästi sänkyyn. Keitin kupillisen kahvia ja menin terassille ottamaan aamua vastaan. Riisipeltojen yllä oli sumua, puutarhassa käyskenteli pieniä hevosia, kukko lauloi ja minä mutustelin tyytyväisenä pieniä ja makeita banaaneja. Kuinka onnellinen aamu voikaan olla!

Vuonna 2006 olimme kahden ystäväni kanssa päättäneet lähteä Budapestiin Ziget-festivaaleille. Olimme varanneet Suomesta paikat hostelliin makuusaliin. Lensimme sittemmin jo konkurssiin menneellä halpalentoyhtiöllä jollekin sivukentälle, josta matka keskustaan tuntui vaivanloiselta. Kun olimme perillä, ei hostellia meinannut löytyä millään. Kiersimme korttelia ympäri moneen kertaan. Lopulta hostelli löytyi. Sinne pääsi porttikongin takaa sisäpihalta ylös nousevia rappuja pitkin. Kas kun emme heti löytäneet! (Mitään kylttiähän sinne ei ollut.) Perillä selvisi, että hostelli oli yli buukattu. Meillä piti olla paikat sekadormista, koska ystäväni olivat naisia. Paikkoja oli enää miesten puolella. Hostellin henkilökunta kysyi olisiko mahdollista, että me kaikki majoittuisimme sinne? Tottakai! Mutta dormissa jo olleille italialaisille pojille tämä ei käynyt. He eivät halunneet tyttöjä sinne. Respan mies kysyi sitten, voisimmeko asua hänen ystävänsä asunnossa. No joo, käy. Saimme bussikortit käyttöömme, olihan asunto aika syrjässä. Matka jatkui rattoisasti tavallisessa kämpässä asuen, melko kosteissa merkeissä. Viimeisenä päivänä ryhdistäydyimme ja keskityimme nähtävyyksiin ja tuliaisiin. Illalla menimme taas asunnolle nukkumaan. Ehkä oli hyvä, että vasta viimeisenä iltana tajusimme ”kotikatumme” muiden asukkaiden olevan lähinnä prostituoituja.

Näitä enemmän tai vähemmän hassuja majoittumisia on muuten kertynyt sen verran, että taidan palata aiheeseen joskus vielä uudestaan…