Toteutan uhkaukseni ja palaan näihin majoituskokemuksiin jo näin pian uudestaan. Näitä hassuja kokemuksia tuntui piisaavaan niin paljon, että jutun juurta olisi kolmanteenkin juttuun, mutta ehkä palaan näihin sitten jossain muussa muodossa.

Intiassa eräällä talvilomalla ystäväni kanssa, meillä oli ihan mukava hotelli. Allasalue oli ihan kiva, hotellissa oli muitakin suomalaisia ja paikka oli turvallisen tuntuinen. Aamiaisellakin sai vastapaistettua naanleipää ja ihanaa kahvia. Niitä oli mukava nauttia auringon ensisäteissä terassiravintolassa. Mutta aamuisin olimme yleensä todella väsyneitä. Niin väsyneitä, että vain hihittelimme väsymykseltämme. Miksi? Eihän huoneessakaan ollut mitään vikaa. Syy ei aina olekaan hotellissa. Meillä oli alueesta ja viimeaikaisista epidemioista johtuen malarialääkkeet käytössä. Ne otettiin aina iltaisin. Ongelma oli se, että ne aiheuttivat meille lieviä hallusinaatioita. Yöllä oli usein vielä sähkökatkoksia. Siinä me sitten pimeyden keskellä olimme monena yönä yhdessä varmoja, että huoneessamme on joku tai että ulkona ammutaan. Tämän jälkeen olen ollut tarkempi siitä millaisen lääkityksen valitsen malaria-alueilla matkustaessani.

Joskus juuri vaatimaton majoitus voi tehdä matkasta onnistuneen. Olin 2009-2010 vajaan vuoden Kanadassa Brittiläisessä Kolumbiassa vaihdossa. Eräänä viikonloppuna vuokrasimme kolmen muun samassa yliopistossa opiskelleen suomalaisen kanssa auton ja lähdimme Jasperin luonnonpuistoon. Reissussa tapahtui paljon hienoja juttuja, näimme karhun ja muita eläimiä, vesiputoukset kohisivat ja kylvimme kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Mutta majoitus oli hauskinta kaikista. Olimme varanneet paikat jonkinnäköiseen retkeilymajaan. Pääsimme päivän ajettuamme väsyneinä perille. Paikka muistutti kotoisten kansallispuistojemme autiotupia. Sisälle ei tullut vettä. Jos halusi suihkuun, olisi pitänyt kantaa ulkoa kaivosta vettä ja lämmittää sitä puuhellalla ja sitten vastaanoton vieressä oli verho, jonka takana olisi voinut peseytyä. Tyydyin pesemään hampaani raikkaassa ulkoilmassa. Nukkumatiloissa oli vieno ilmavaivojen haju ja äänimaailma muodostui eri äänenkorkeuksilla käyvistä kuorsauksista. Paikassa oli parasta tuo vastaanottotila, joka toimi myös oleskelu- ja ruokailutilana. Illalla paikan asialleen omistautunut omistaja soitteli vinyyleiltään loungemusiikkia ja ihmiset olivat kokoontuneet takan eteen lämmittelemään. Aamulla asukkaat kömpivät omia aikojaan ylös, valmistivat eväistään aamiaisen ja nauttivat sen yhteisen ison pöydän ympärillä kuin samana perheenä. Mieleeni on jäänyt myös se, että keskellä yötä puhelimeni soi ja minulle kaupattiin Helsingin Sanomia. ”Ei kiitos, asun seuraavan vuoden ajan Kanadassa, täällä on nyt yö ja minä nukun.” Villi luonto ympärillä nukahdin nopeasti uudelleen.

Vaihtovuoden joulun ja uudenvuoden olimme päättäneet viettää yhdessä yhdysvalloissa vaihdossa olleen ystäväni kanssa New Yorkissa. Majoitukset vuoden ehkä kiivaimpana sesonkina olivat hintavia ja me olimme liikkeellä opiskelijabudjetilla, joten olimme päätyneet varaamaan kylppärittömän huoneen hostellista Upper East Sidelta. Se näytti netin kuvissa ihan mukavalta. -  No, ei ollut!!! Perille päästyämme astuimme sisään. Eteisen katossa roikkui valtava kristallikruunu edellisiltä vuosikymmeniltä. Joskus se oli tarjonnut loisteliaan saapumisen taloon, mutta ei enää. Suurin osa lampuista oli poksahtanut rikki, kristallit olivat harmaantuneet ja kruunua peittivät hämähäkinseitit. Jatkoimme vastaanottoon. Ummehtuneessa huoneessa naarmuisen vastaanottotiskin takana istui tiuhaan purukumia jauhava nahkatakkinen latinomies, jolla oli pitkä takatukka – pitkä rasvainen takatukka. En olisi ikinä uskaltanut reklamoida hänelle mistään. ”Hissi on tuossa, mutta ette voi mennä sinne laukkujen kanssa. Painaa liikaa. Raput ovat vieressä. Neljäs kerros ja avain on tässä” ”Kiitos.” Menemme huoneeseen. Katossa on vettä vuotava putki. Alle on laitettu roskakori ottamaan tipat vastaan. Muuta roskakoria meillä ei ollutkaan. Ikkunassa yksi ruutu on rikki. Ainoa huonekalu on sänky. Vanha tummanruskea ja muhkurainen kokolattiamatto haisee homeelta. Itku sekoittuu nauruun ja hetken hämmästeltyämme toteamme, että ei meillä nyt ole muuhunkaan varaa. Aamulla etsin käytävältä kylpyhuoneen. Ikkuna on rikki ja siellä on kylmä. Jossain piti olla toinenkin. Se on varattu. No, menen sinne missä ikkuna on rikki. Ja jossa on verho jumissa. Naapuritalon ikkunat viiden metrin päässä. Kellarissa oli nettitila. Jäimme sinne yhtenä iltana jumiin lukkojen taakse. Paikka oli niin kamala, että se kääntyi ehkä onneksemme. Kymmenen päivää taivalsimme New Yorkin katuja, nähtävyydeltä toiselle, 16 tuntia päivässä. Tuli ainakin otettua kaikki ilo irti itse kaupungista. Muistan myös ikuisesti sen jouluyön, kun lumimyräkkä osui New Yorkiin ja me nukuimme toppatakit päällä huoneessamme.

Koh Phi Phillä olimme bungalowissa yötä. Tolppien varaan rakennetun majan lattialaudoitus oli niin harva, että maa pilkisteli alta. Muuten majoitus oli mitä viehättävin. Metsä ympärillä ja parvekkeelta allemme aukesi henkeäsalpaava merimaisema. Illalla hotellin rannalla toimi ravintola. Puihin oli viritetty paperilyhtyjä ja rantahiekkaan tökitty soihtuja palamaan, drinkit maistuivat kuumassa illassa ihanalle ja thairuoka vielä paremmalle. Kaskaat sirittivät. Onnellisina kapusimme majallemme nukkumaan. Yöllä heräsin. Joku rapistelee pöydälläni. Valo päälle. Vilaus gekosta. Hyvin ja huonosti nukuttuja öitä.

iran%20051.jpg

Teheranissa hotellissa ei ollut moitteen sijaa, mutta ikkunasta avautuvalta maisemalta olisin toivonut jotakin muuta. Toki vuoret taustalla olivat kauniita, mutta sähkömuuntaja hallitsi maisemaa häiritsevästi.