Kun aikanaan tätä blogia mietiskelin, niin kirjoitin juttuja ”pöytälaatikkoon” ja ajattelin, että ehkä noita joskus voisi julkiseksikin laittaa. Työnimenä oli ’Miksi matkustan?’ No se on sitten jäänyt elämään tiedostonimenä, jossa näitä juttuja edelleen pyörittelen. Tänään se teksti pisti minua silmään. Miksi matkustan? Niin tosiaan, miksi? Omalla kohdallani kyse ei koskaan ole ollut tarvematkustamisesta vaan ihan puhtaasta lähtemisen halusta. Mutta mikä sen halun synnyttää? Ystäväni kertoi eilen itkeneensä koko Ultra Bran comeback-keikan ajan. Hän ihmetteli, että mitä hänelle oikein tapahtui. Muistutin häntä kertomastani tapauksesta, kun luin matkaesitteestä niin hienon kuvauksen Ugandan kiertomatkasta, että silmäpieleni kostuivat. Totesin, että kai se vaan on kun joku asia osuu tarpeeksi syvään, niin se saa ihmisen tekemään outoja asioita.

kuuba 217.JPG

Havanna horisontissa.

Jokainen matkustavainen tietänee ne hetket, jolloin aika tuntuu pysähtyvän. Tai sitten on niitä hetkiä, kun toivoo ajan pysähtyvän. Joskus näiden kahden tapauksen raja on hyvin häilyväinen. Joka tapauksessa matkoilla kokee sellaisia ajasta ja paikasta irtaantumisen tunteita, joita arjessa harvoin kokee. Minulta usein kysytään parasta paikkaa, missä olen käynyt. Siihen on täysin mahdoton vastata. Tänään yritin keksiä vastauksen siihen, mikä saa lähtemään maailmalle, ja kaikkia vanhoja reissuja muistellessa aika pysähtyi - ihan kotisohvalla. Ja muistin monet niistä hetkistä, jolloin olen tuntenut samaa yhdenaikaista onnen ja haikeuden tunnetta.

puhelin 739.jpg

Tunnelmapala Isfahanista

Ensimmäisen kerran lähdin matkaan yksin ollessani 21-vuotias. Lähdin risteilylle Huippuvuorille. Matka oli suoranaista arktisen luonnon ilotulitusta. Myrskylinnut liisivät laivan vierellä ja Jäämeri pauhasi allani, kun laiva otti suunnan Kirkkoniemestä kohti pohjoista. Näin Karhusaaret matkalla yhä pohjoisemmaksi. Perillä odotti satumaiset maisemat. Valtavat jäätiköt, arktisten lintujen yhdyskunnat, jäälautoilla makoilevat hylkeet. Auringossa kimmeltävät lumen peittämät vuoret, kasvoille puhaltava meri-ilma, karunkaunis kasvillisuus, joka muodostui lähinnä rikoista ja vaivaispajusta. Venäläisten hylkäämä kaivoskaupunki, arktisen tutkimuksen keskus, yötön yö, uskomattoman kaunis Magdalenavuono, jossa ainoa jälki ihmisestä oli vanha valaanpyytäjien hautausmaa. Ne kaikki saivat minut hämmentymään. Risteily jatkui yhä pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi. Seisoin laivan keulassa ja kuuntelin jäiden ryskettä. Huulilla maistui suola. Jää muuttui yhä kiinteämmäksi. Lopulta laiva ei enää päässyt kulkemaan eteenpäin. Jäät olivat pysäyttäneet sen. Kapteenin käskystä kansimiehet nostivat merestä kunnon möhkäleen arktista jäätä ja rikkoivat sen grogilaseihin. Kapteeni kaatoi whiskyt päälle ja tarjoilu oli valmis. En erityisemmin pidä whiskystä, mutta siinä hetkessä se maistui hyvältä. Whisky lämmitti arktisen tuulen hyydyttämää kehoa. Istuin laivan kannella penkillä ja ihmettelin ympäröivää valkeutta. Pohjoisnavalle oli matkaa reilu 500 kilometriä. Laiva kääntyi takaisin. Hetki oli hieno.

intia 338.JPG

Taj Mahal häämöttää jo

Muutamaa vuotta myöhemmin olin Karibianristeilyllä. Ei ollut kylmää tuulta, ei merijäitä, eikä myrskylintuja. Saint Lucialla laiva saapui varhain aamulla Castriesin satamaan. Muistan istuneeni hytin parvekkeella ja laiva lipui niin tyynesti laituriin, että kuulin kaikki aamun äänet kiekuvine kukkoineen. Pienistä taloista läheisillä kukkuloilla nousi piipuista savua. Vaikka Karibialla lämpöä riittääkin, on vesi sielläkin keitettävä hellalla. Savun tuoksu kantautui nenääni. Söin aamiaiseksi laivan peräkannella vohveleita banaanilla ja kermavaahdolla ja tuoretta ananasta – ja tietenkin paljon kahvia. Purjehdimme katamaraanilla katsomaan Pitons-nimistä kaksoishuippua, joiden lähellä kävimme myös rikkilähteillä ja kaakaotilalla. Katamaraanin kannella raikasi reggae ja virvokkeita riitti. Voi että siinä leppeässä merituulessa olisi voinut viettää vaikka koko loppuelämän. Pysähdyimme uimaan kirkkaaseen lahden poukamaan, muistan tarkasti veden helakanvihreän värin ja suolaisen meriveden tuoksun. Joskus elämä vain hymyilee tavallista enemmän.

Madagaskar 1368.JPG

Baobab puu on luonnon oma taideteos

Ehkä omalla kohdallani voin siis hylätä neljän ässän teorian (sea, sand, sun and sex) motivaationa matkaan lähtemiselle. Ei se ole edes paikkariippuvaista. Sen liikuttavan pysähtyneisyyden sekunnin voin kokea ihan samalla tavalla Suomenlinnassa kuin Havaijillakin, ihan riippumatta siitä mitä teen. Mutta se uuden näkeminen ja oppiminen lisää todennäköisyyttä kokea se pieni liikauttava hetki, jolloin aikaa ei ole. Siksi matkustan.

Madagaskar 1423.JPG

Yksi ikimuistoisimmista yöpaikoista