keskiviikko, 17. elokuu 2016

Aurinkoa ja Coca Colaa

Aamulla töihin kävellessäni totesin sään olevan jo ihmeen syksyinen. Tuuli puski vaatteista lävitse ja tihkusade sumensi maiseman. Kuihtuneet lehdet tempautuivat puista irti tuulen pyörteisiin. Siinä matkan varrella mieleni vaelteli joka-aamuiseen tapaansa jossakin aivan muualla kuin sillä kevyenliikenteenväylällä, jota pitkin kehoni oli siirtymässä työpaikalle. Hetkeksi huomioni kiinnittyi linja-autopysäkillä olleeseen Coca Cola –mainokseen. Se vei mieleni yhä kauemmaksi. Se vei minut hetkeen, johon olisin halunnut palata edes pariksi minuutiksi, pois tuosta läpitunkevasta tuulesta ja tihkusateesta.

Oli tammikuu 2003. Olin risteilemässä Länsi-Afrikassa. Laivamme oli aamulla kiinnittynyt elämää kuhisevaan Banjulin satamaan Gambiassa. Laivasta poistuessa sai tehdä tosissaan töitä, että pääsi etenemään ohi käsitöitä kaupustelevien paikallisten kauppamiesten ja –naisten. Aurinko nipisteli ihoa ja hikikarpalot ilmestyivät otsalle. Banjul sijaitsee Gambiajoen suistossa ja nyt oli tarkoitus ottaa alle pienempi laiva ja lähteä etenemään kohti ylempänä joella sijaitsevaa Juffereen kylää, joka on yhden maailman tunnetuimmaksi tulleen orjan, Kunta Kinten, synnyinkylä. Suuntasimme myös UNESCOn maailmanperintökohde James Islandille, joka oli aikanaan yksi merkittävimmistä orjakaupan keskuksista Länsi-Afrikassa.

Löysimme lopulta satamasta vanhan ruosteisen purkin, jolla matkaa oli tarkoitus taittaa. Viereinen alus olikin jo puoliksi veteen uponnut. Ei auttanut muu kuin hypätä rohkeasti kyytiin. Laivan puiset kansirakenteet osoittivat melko ilmiselviä kulumisen merkkejä. Aurinko porotti yhä kuumemmin. Lähdimme lipumaan joella eteenpäin ja mieleni rentoutui.

Gambiajoki oli niin leveä, että välillä rantoja ei edes nähnyt. Tuijotin auringossa kimaltelevaa jokea ja nautin lämmöstä. Taisin ostaa olutta kylmälaukuista myyviltä kansipojilta yhden oluenkin siemailtavaksi. Paikallistahan pitää aina maistaa, vaikka en niin olutihmisiä itse olekaan. Siinä elämästä nautiskellessa havahduin kapteenin huudahdukseen. Hän oli huomannut lauman vedestä hyppiviä jokidelfiinejä. Pitihän niitä itsekin sännätä valokuvaamaan. Rennon, mutta hikisen, matkan päätteeksi saavuimme Juffureehen.

Juffureessa oli orjuusmuseo, jossa paikalla oli myös joku Kinten jälkeläinen ties monennessako sukupolvessa. Itse Kunta Kinte kun menehtyi jo 1822 Yhdysvalloissa, niin saatoin ehkä hieman epäillä tätä sukulaisuutta. Kunta Kintestä 1970-luvun lopulla tehty TV-sarja Juuret (joka perustui samannimiseen romaaniin) saavutti niin valtavan suosion, että Kinten synnyinkylä on sittemmin kyllä saanut poikkeuksellisen paljon länsimaisia vierailijoita, ollakseen tavallinen, pieni afrikkalaiskylä. Tämä ehkä oli hieman syönyt paikan autenttisuutta, mutta itse orjuuden historiaan tutustuminen on aina mielenkiintoista ja koskettavaa, järkyttävääkin.

Matka jatkui James Islandille, jossa orjavarastojen raunioita ja muita tuon ajan kauheuksia pääsee näkemään. Saari laittoi miehen hiljaiseksi. Onneksi nuo ajat ovat takanapäin. Nyt raunioilla paistaa aurinko, apinanleipäpuut ovat vallanneet ne osittain ja paikallisten iloinen elämänasenne on tarttuvaa. Nestehukkaa alkoi jo väkisinkin syntyä vaikka kuinka yritti lipittää vettä, niin kuumasti Afrikan aurinko langetti säteitään. Edessä oli vielä paluumatka Banjuliin. Astuimmekin takaisin tuohon parhaat päivänsä nähneeseen jokilaivaan.

Kannelle päästyäni hakeuduin aurinkoon. Niin, kai se on jonkinlainen pakkomielle. Aurinko vain vetää puoleensa, kun tietää, että kotimaassa odottavat paukkupakkaset tai tuuli ja tihkusade. Hiki valui otsalla jo vuolaina puroina. Kansipojat avasivat kylmälaukkunsa. Coca Colaa! Jäiden joukossa oli pieniä vanhanajan lasisia Coca Cola –pulloja huurteisena jonona. Sellainen, vähintään yksi, oli pakko saada. Ei ehkä ikinä ollut limsa maistunut niin hyvältä, kuin sillä hetkellä.

No, nyt kävelin läpitunkevassa tuulessa ja maiseman sumentavassa tihkusateessa. Linja-autopysäkillä Coca Cola –mainoksen ohitettuani tuli sitten tällainen tapaus mieleeni. Parin kuukauden kuluttua kuljen Madagaskarin trooppisissa metsissä ja kuumilla ylänköalueilla. Ehkä juon yhden Coca Colan vanhoja muistellen. Ehkä hakeudun myös aurinkoon ja varastoin sitä valoa ja lämpöä hieman. Jaksaa sitten taivaltaa työmaalle tuulisina ja sateisina aamuina.

iran%20286.jpg

Kuumaa on riittänyt muuallakin. Tässä ollaan Iranissa matkalla Isfahanista Shiraziin.

tiistai, 21. kesäkuu 2016

Kerään mieluummin muistoja kuin tavaroita

it%C3%A4meri%20199.jpg

Minulla on tänään vapaapäivä. Laitan valokuvia albumiin. Minulla on aina kaapissa kuvia odottamassa albumin tekoa. Tänään laitoin kuvia Itämeren kierrokselta kesältä 2013. Yksi kuva sai minut pysähtymään. Katsoin sitä vaikka kuinka kauan. Pääsin aivan elävästi siihen hetkeen kun otin kuvan.

Tuuli puhalsi Itämereltä. Seisoin meren rannassa Gotlannissa ja tuijotin alas veteen. Vesi oli niin kirkasta. Pohjahiekan joukossa oli siellä täällä isompia kiviä, kuin kallioina tuossa pinnan alaisessa pienoismaailmassa johon tuijotin. Levät muodostivat puskia ja niiden välissä vilistivät pikkuruiset kalanpoikaset.

Lokki kirkaisi. Hetkeksi ajatukseni palautuivat tähän maailmaan tuijotuksen keskeltä. Mutta hetkessä ajatukseni olivat taas pinnan alla. Kuinka kaunis voi olla niin pieni pala tätä maailmaa! Mietin, että millainen kalanpoikien elämästä muodostuu. En edes tiennyt, mitä kaloja ne olivat, mutta näin ne mielessäni jo isoina vonkaleina vaeltamassa Itämeren syvänteissä. Meri toi vaahtoa pienen vedenalaisen maailman pilviksi.

Lähdin kävelemään rannasta takaisin yrttitarhalle, jossa olimme vierailulla. Ostin mustavatukkahilloa ja polkakaramellejä kotiin viemiseksi. Ne käärittiin kauniiseen pakettiin. Myöhemmin kotiin palattuani tein ystävälleni gotlantilaista pannukakkua ja tarjosin sen tuon hillon ja kermavaahdon kanssa. Se maistui hyvältä.

Tänään tätä yhtä ainoata kuvaa tuijottaessani tämä kaikki tuli mieleeni. Korvaamattomia ovat muistot!

it%C3%A4meri%20213.jpg

maanantai, 6. kesäkuu 2016

Arkistomatkailua: Havaiji

Blogi on minulle uusi juttu, mutta matkakärpäsen puremasta on kulunut aikaa kohta kaksikymmentä vuotta. Niinpä ajattelinkin, että voisin aina silloin tällöin kaivaa arkistoista vanhan valokuva-albumin ja viettää sen äärellä hetkisen muistellen menneitä matkoja. Kirjoitan niistä Arkistomatkailua-sarjan. Ensimmäisenä päätin sukeltaa muistelemaan vaihto-opintovuonna tehtyä talvilomamatkaa Tyynenmeren kaukaisille saarille Havaijille. Havaiji oli aina tuntunut niin kaukaiselta kohteelta, etten koskaan ajatellut sinne matkustavani. Brittiläisestä Kolumbiasta sinne oli kuitenkin suunnilleen sama matka kuin Suomesta Kanarian saarille, joten tätä tilaisuutta en voinut jättää väliin. Helmikuussa 2010 viiden hengen porukkamme sitten suuntasi Mauille. Mauin suurin kaupunki on Kahului, jonne jäimme ensiksi pariksi yöksi. Hula-musiikki, kiinanruusut ja Tyynenmeren tyrskyt jäävät varmasti ikuisesti mieleen. Samoin kuin ananas. Se kun nirhesin pikkuruisella veitsellä valtavan ananaksen paloiksi parvekkeen lattialla, oli melkoinen episodi. Mutta se ananas, se oli niin makeaa, mehukasta ja raikasta kuin kuvitella saattaa. Yhtenä aamuna lähdimme läheisille maalaismarkkinoille ja sieltä löytyi vaikka mitä uutta maisteltavaa. Joimme paikanpäällä puristettua sokeriruokomehua, joka oli limellä maustettu. Voi että se maistui! Mukaan lähti myös pari kassillista hedelmiä, joita sitten hyödynsimme aamiaisina ja välipaloina.

Kolmantena päivänä suuntasimme vuokraamallamme autolla  kohti Lahainaa, joka loppuloman ajan toimi tukikohtanamme. Siellä pääsimme kaikki saman katon alle majailemaan, kun olimme ottaneet hotellista mukavan kahden makuuhuoneen sviitin. Matkassa oli mukana myös yksi geologian opiskelija, joten Havaijin tuliperäinen syntyhistoria tuli meille varsin tutuksi. Kävimme tutustumassa niin laavakivikenttiin kuin kraattereihinkin. Minulle lankesi hovikuljettajan rooli ja se oli välillä aika jännää puuhaa. Jännittävimmät retket olivat kiemurtelevaa rannikkotietä sademetsän vehreydessä ja valtameren kimalluksessa kulkenut reissu itärannikon pikkukylään Hanaan ja kolmelta aamuyöllä startannut reissu Haleakalan huipulle serpentiiniteitä pitkin. Ehkä hieman rasittavia ajomatkoja, mutta ehdottomasti tekemisen arvoisia reissuja! Hanassa itsessään ei ollut juuri nähtävää, mutta ne matkanvarren maisemat! Vanhoja pieniä kivisiltoja, vesiputouksia, vehreyttä, voimalla rantaa syövä Tyyni valtameri. Aurinko lämmitti meitä Hanassa, kun istuimme kiviaidalle syömään jäätelöä. Niin kaukana kotoa en ollut ennen ollut, enkä toistaiseksi sen jälkeenkään.

Vielä siitä Haleakalan retkestä. Väsytti ihan hirveästi kaikesta kahvin kittaamisesta huolimatta, kun starttasin aamuyöllä auton hotellin parkkipaikalla. Rantakaupungista olimme suuntaamassa tulivuorelle, jonka huippu kohoaa 3055 metrin korkeuteen. Siellä sanotaan olevan maailman kaunein auringonnousu, siksi lähdimme niin aikaisin liikkeelle. Meidän piti ehtiä pimeän aikaan perille. Huipulla oli kylmää ja pimeää kun saavuimme. Jäimme odottamaan silmät tarkkana aurinkoa. Kun taivas alkoi kajastaa, emme enää uskaltaneet irrottaa katsettamme oranssista kajosta. Ja kyllä se vaan ihmislapsen mieli lepäsi, kun näki suuren möllykän nousevan pilvien takaa. Pilvet olivat alapuolellamme. Hiljaisuutta rikkoivat ihastuneet huokaukset ja räpsyvät kamerat. Vuoren nimi Haleakala tarkoittaa auringon taloa. Paikallisten myyttien mukaan jumalat pitävät aurinkoa siellä vankinaan päivää pidentääkseen. Me lähdimme laskeutumaan kävellen kohti kraatterin pohjaa. Lähtiessä oli villapaidalle tarvetta, mutta pian valkeni, että aurinko tosiaan taitaa majailla Haleakalalla! Maisemat olivat taas aivan käsittämättömiä!

Ryhävalaiden kosiomenot ja –kokoontumiset olivat käynnissä parhaillaan, niinpä saimmekin useaan otteeseen istuskella rannalla ihailemassa valaiden leikkejä. Halusimme mereen hieman lähempää kontaktia, joten yhdelle päivälle olimme varanneet snorklausretken. Aurinko helli meitä taas, mutta matkalla oli sen verran aallokkoa, että meri sai pienen pahoivoinnin aikaiseksi. Se unohtui siinä vaiheessa, kun puimme märkäpuvut yllemme ja pulahdimme liukumäkeä pitkin veneen perästä mereen. Matkalla olimme taas nähneet valaita, nyt allamme olivat korallit ja värikkäät merenelävät. Itselläni meni hieman tekniikan hiomiseksi, minä kun en ole mitenkään kokenut snorklaaja. Mutta kiva oli kurkistaa vielä merenpinnan allekin. Paluumatkalla näimme vielä valtavan merikilpikonnan. Huojuvat palmut, hylätyt sokeriplantaasit ja pienet rannikkokylät – sellainen oli minun Havaijini. Se oli myös yhdistelmä länsimaista tasoa ja alkuperäiskansojen ja luonnon suomaa eksotiikkaa.

sunnuntai, 22. toukokuu 2016

Hyvin ja huonosti nukuttuja öitä, osa 2

Toteutan uhkaukseni ja palaan näihin majoituskokemuksiin jo näin pian uudestaan. Näitä hassuja kokemuksia tuntui piisaavaan niin paljon, että jutun juurta olisi kolmanteenkin juttuun, mutta ehkä palaan näihin sitten jossain muussa muodossa.

Intiassa eräällä talvilomalla ystäväni kanssa, meillä oli ihan mukava hotelli. Allasalue oli ihan kiva, hotellissa oli muitakin suomalaisia ja paikka oli turvallisen tuntuinen. Aamiaisellakin sai vastapaistettua naanleipää ja ihanaa kahvia. Niitä oli mukava nauttia auringon ensisäteissä terassiravintolassa. Mutta aamuisin olimme yleensä todella väsyneitä. Niin väsyneitä, että vain hihittelimme väsymykseltämme. Miksi? Eihän huoneessakaan ollut mitään vikaa. Syy ei aina olekaan hotellissa. Meillä oli alueesta ja viimeaikaisista epidemioista johtuen malarialääkkeet käytössä. Ne otettiin aina iltaisin. Ongelma oli se, että ne aiheuttivat meille lieviä hallusinaatioita. Yöllä oli usein vielä sähkökatkoksia. Siinä me sitten pimeyden keskellä olimme monena yönä yhdessä varmoja, että huoneessamme on joku tai että ulkona ammutaan. Tämän jälkeen olen ollut tarkempi siitä millaisen lääkityksen valitsen malaria-alueilla matkustaessani.

Joskus juuri vaatimaton majoitus voi tehdä matkasta onnistuneen. Olin 2009-2010 vajaan vuoden Kanadassa Brittiläisessä Kolumbiassa vaihdossa. Eräänä viikonloppuna vuokrasimme kolmen muun samassa yliopistossa opiskelleen suomalaisen kanssa auton ja lähdimme Jasperin luonnonpuistoon. Reissussa tapahtui paljon hienoja juttuja, näimme karhun ja muita eläimiä, vesiputoukset kohisivat ja kylvimme kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Mutta majoitus oli hauskinta kaikista. Olimme varanneet paikat jonkinnäköiseen retkeilymajaan. Pääsimme päivän ajettuamme väsyneinä perille. Paikka muistutti kotoisten kansallispuistojemme autiotupia. Sisälle ei tullut vettä. Jos halusi suihkuun, olisi pitänyt kantaa ulkoa kaivosta vettä ja lämmittää sitä puuhellalla ja sitten vastaanoton vieressä oli verho, jonka takana olisi voinut peseytyä. Tyydyin pesemään hampaani raikkaassa ulkoilmassa. Nukkumatiloissa oli vieno ilmavaivojen haju ja äänimaailma muodostui eri äänenkorkeuksilla käyvistä kuorsauksista. Paikassa oli parasta tuo vastaanottotila, joka toimi myös oleskelu- ja ruokailutilana. Illalla paikan asialleen omistautunut omistaja soitteli vinyyleiltään loungemusiikkia ja ihmiset olivat kokoontuneet takan eteen lämmittelemään. Aamulla asukkaat kömpivät omia aikojaan ylös, valmistivat eväistään aamiaisen ja nauttivat sen yhteisen ison pöydän ympärillä kuin samana perheenä. Mieleeni on jäänyt myös se, että keskellä yötä puhelimeni soi ja minulle kaupattiin Helsingin Sanomia. ”Ei kiitos, asun seuraavan vuoden ajan Kanadassa, täällä on nyt yö ja minä nukun.” Villi luonto ympärillä nukahdin nopeasti uudelleen.

Vaihtovuoden joulun ja uudenvuoden olimme päättäneet viettää yhdessä yhdysvalloissa vaihdossa olleen ystäväni kanssa New Yorkissa. Majoitukset vuoden ehkä kiivaimpana sesonkina olivat hintavia ja me olimme liikkeellä opiskelijabudjetilla, joten olimme päätyneet varaamaan kylppärittömän huoneen hostellista Upper East Sidelta. Se näytti netin kuvissa ihan mukavalta. -  No, ei ollut!!! Perille päästyämme astuimme sisään. Eteisen katossa roikkui valtava kristallikruunu edellisiltä vuosikymmeniltä. Joskus se oli tarjonnut loisteliaan saapumisen taloon, mutta ei enää. Suurin osa lampuista oli poksahtanut rikki, kristallit olivat harmaantuneet ja kruunua peittivät hämähäkinseitit. Jatkoimme vastaanottoon. Ummehtuneessa huoneessa naarmuisen vastaanottotiskin takana istui tiuhaan purukumia jauhava nahkatakkinen latinomies, jolla oli pitkä takatukka – pitkä rasvainen takatukka. En olisi ikinä uskaltanut reklamoida hänelle mistään. ”Hissi on tuossa, mutta ette voi mennä sinne laukkujen kanssa. Painaa liikaa. Raput ovat vieressä. Neljäs kerros ja avain on tässä” ”Kiitos.” Menemme huoneeseen. Katossa on vettä vuotava putki. Alle on laitettu roskakori ottamaan tipat vastaan. Muuta roskakoria meillä ei ollutkaan. Ikkunassa yksi ruutu on rikki. Ainoa huonekalu on sänky. Vanha tummanruskea ja muhkurainen kokolattiamatto haisee homeelta. Itku sekoittuu nauruun ja hetken hämmästeltyämme toteamme, että ei meillä nyt ole muuhunkaan varaa. Aamulla etsin käytävältä kylpyhuoneen. Ikkuna on rikki ja siellä on kylmä. Jossain piti olla toinenkin. Se on varattu. No, menen sinne missä ikkuna on rikki. Ja jossa on verho jumissa. Naapuritalon ikkunat viiden metrin päässä. Kellarissa oli nettitila. Jäimme sinne yhtenä iltana jumiin lukkojen taakse. Paikka oli niin kamala, että se kääntyi ehkä onneksemme. Kymmenen päivää taivalsimme New Yorkin katuja, nähtävyydeltä toiselle, 16 tuntia päivässä. Tuli ainakin otettua kaikki ilo irti itse kaupungista. Muistan myös ikuisesti sen jouluyön, kun lumimyräkkä osui New Yorkiin ja me nukuimme toppatakit päällä huoneessamme.

Koh Phi Phillä olimme bungalowissa yötä. Tolppien varaan rakennetun majan lattialaudoitus oli niin harva, että maa pilkisteli alta. Muuten majoitus oli mitä viehättävin. Metsä ympärillä ja parvekkeelta allemme aukesi henkeäsalpaava merimaisema. Illalla hotellin rannalla toimi ravintola. Puihin oli viritetty paperilyhtyjä ja rantahiekkaan tökitty soihtuja palamaan, drinkit maistuivat kuumassa illassa ihanalle ja thairuoka vielä paremmalle. Kaskaat sirittivät. Onnellisina kapusimme majallemme nukkumaan. Yöllä heräsin. Joku rapistelee pöydälläni. Valo päälle. Vilaus gekosta. Hyvin ja huonosti nukuttuja öitä.

iran%20051.jpg

Teheranissa hotellissa ei ollut moitteen sijaa, mutta ikkunasta avautuvalta maisemalta olisin toivonut jotakin muuta. Toki vuoret taustalla olivat kauniita, mutta sähkömuuntaja hallitsi maisemaa häiritsevästi.

perjantai, 20. toukokuu 2016

Chapel dos Frutti di Mare

”Ja vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään” lauletaan joululaulussa. Jokainen matka on minun jouluni. Tikkurilassa I-junaan vaihtaessani vatsan pohjassa on se sama kihelmöivä tunne kuin lapsena joulupukkia odotellessa. Turvatarkastuksen jälkeen viimeistään olen jo unohtanut kaikki arkiset murheeni ja elän omassa pikku matkailukuplassani. Kuulostaa varmasti pähkähullulta ja sitähän se onkin. Kaikki aistit ovat virittyneet äärimmilleen.  Ja vaikka lentopelkoni välillä vähän nostaa päätään, on lentokone silti yksi lempipaikoistani maailmassa. Se on lupaus seikkailusta, nautiskelusta, rentoutumisesta. Se on lupaus arjesta irtautumisesta. Saa tehdä juuri sitä mitä huvittaa.

Pari vuotta sitten olimme ystäväni kanssa lomalla Portugalissa. Loman alkupuoliskon vietimme Farossa. Siellä löysimme ihanan rannan, tai oikeastaan saaren. Ensimmäisen käyntimme jälkeen olimme varmoja, että sinne pitää päästä uudelleen. Toiseen retkeen Ilha Desertalle olimme valmistautuneet paljon paremmin. Vettä ja aurinkorasvaa oli pakattu mukaan yli tarpeen. Olimme ostaneet kauppahallista valtavat munkit evääksi. Tiesimme ensimmäisen kokemuksen perusteella, että Desertalla on paljon ampiaisia. Olimme tietenkin kartoittaneet ampiaisten esiintymisalueet ja näin tiesimme missä munkit on hyvä syödä. Olimme myös tarkistaneet lautan aikataulut, jotta saimme maksimoitua saarella vietetyn ajan.

Ja kuinka ihana päivä se olikaan! Ilma oli aamulla mukavan viileä kun lähdimme matkaan. Lautta sukkuloi läpi suistoalueen saarelmien. Me tarkkailimme lintuja ja paikallisia kalastajia. Spekuloimme mitä kalaa he saavat. Spekuloimme myös yli lentävien Faron kentälle laskeutuvien lentokoneiden kansallisuuksia. Lautta tömähti Desertan rantaan. Laskuveden vaikutuksesta saimme kivuta leväisiä portaita pitkin lautalta pois. Lähdimme määrätietoisesti pitkospuita pitkin rantaan. ”Ollaan meinaan käyty täällä ennekin.” Asettelimme pyyhkeemme ja reppumme asemapaikaksi valitulle rantakaistalle, nimensä mukaisesti saarella oli tilaa kuin autiomaassa. Mahtavaa löytää tällaisia vähän vähemmän kansoitettuja rantoja. Meri löi aaltoja rantaan leppoisammin kuin ensimmäisellä kerralla. Huulilla maistui suola. Meri toi vilvoittavia henkäyksiä iholle. Päätimme rakentaa hiekkalinnan, mitä muutakaan kolmekymppiset ihmiset tekisivät? Siitä tuli aika suuri. Päätimme myös keräillä rannalta hieman simpukoita koristeeksi. Kului tunti ja toinen ja kolmaskin ja lopulta koko päivä. Ihmiset kävivät kuvaamassa itseään tuon linnamme vieressä. Olimme niin ylpeitä itsestämme. Lopputulos oli hieno. Kun ilta alkoi hämärtää, jouduimme jättämään Chapel dos Frutti di Maren. Sinne tuo ylpeydenaiheemme jäi Ilha Desertan aaltojen hiottavaksi. Olimme löytäneet lapsen itsestämme ja viettäneet rentouttavimman rantapäivän ikinä!

portugali2014%20078.jpg