”Ja vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään” lauletaan joululaulussa. Jokainen matka on minun jouluni. Tikkurilassa I-junaan vaihtaessani vatsan pohjassa on se sama kihelmöivä tunne kuin lapsena joulupukkia odotellessa. Turvatarkastuksen jälkeen viimeistään olen jo unohtanut kaikki arkiset murheeni ja elän omassa pikku matkailukuplassani. Kuulostaa varmasti pähkähullulta ja sitähän se onkin. Kaikki aistit ovat virittyneet äärimmilleen.  Ja vaikka lentopelkoni välillä vähän nostaa päätään, on lentokone silti yksi lempipaikoistani maailmassa. Se on lupaus seikkailusta, nautiskelusta, rentoutumisesta. Se on lupaus arjesta irtautumisesta. Saa tehdä juuri sitä mitä huvittaa.

Pari vuotta sitten olimme ystäväni kanssa lomalla Portugalissa. Loman alkupuoliskon vietimme Farossa. Siellä löysimme ihanan rannan, tai oikeastaan saaren. Ensimmäisen käyntimme jälkeen olimme varmoja, että sinne pitää päästä uudelleen. Toiseen retkeen Ilha Desertalle olimme valmistautuneet paljon paremmin. Vettä ja aurinkorasvaa oli pakattu mukaan yli tarpeen. Olimme ostaneet kauppahallista valtavat munkit evääksi. Tiesimme ensimmäisen kokemuksen perusteella, että Desertalla on paljon ampiaisia. Olimme tietenkin kartoittaneet ampiaisten esiintymisalueet ja näin tiesimme missä munkit on hyvä syödä. Olimme myös tarkistaneet lautan aikataulut, jotta saimme maksimoitua saarella vietetyn ajan.

Ja kuinka ihana päivä se olikaan! Ilma oli aamulla mukavan viileä kun lähdimme matkaan. Lautta sukkuloi läpi suistoalueen saarelmien. Me tarkkailimme lintuja ja paikallisia kalastajia. Spekuloimme mitä kalaa he saavat. Spekuloimme myös yli lentävien Faron kentälle laskeutuvien lentokoneiden kansallisuuksia. Lautta tömähti Desertan rantaan. Laskuveden vaikutuksesta saimme kivuta leväisiä portaita pitkin lautalta pois. Lähdimme määrätietoisesti pitkospuita pitkin rantaan. ”Ollaan meinaan käyty täällä ennekin.” Asettelimme pyyhkeemme ja reppumme asemapaikaksi valitulle rantakaistalle, nimensä mukaisesti saarella oli tilaa kuin autiomaassa. Mahtavaa löytää tällaisia vähän vähemmän kansoitettuja rantoja. Meri löi aaltoja rantaan leppoisammin kuin ensimmäisellä kerralla. Huulilla maistui suola. Meri toi vilvoittavia henkäyksiä iholle. Päätimme rakentaa hiekkalinnan, mitä muutakaan kolmekymppiset ihmiset tekisivät? Siitä tuli aika suuri. Päätimme myös keräillä rannalta hieman simpukoita koristeeksi. Kului tunti ja toinen ja kolmaskin ja lopulta koko päivä. Ihmiset kävivät kuvaamassa itseään tuon linnamme vieressä. Olimme niin ylpeitä itsestämme. Lopputulos oli hieno. Kun ilta alkoi hämärtää, jouduimme jättämään Chapel dos Frutti di Maren. Sinne tuo ylpeydenaiheemme jäi Ilha Desertan aaltojen hiottavaksi. Olimme löytäneet lapsen itsestämme ja viettäneet rentouttavimman rantapäivän ikinä!