Aamulla töihin kävellessäni totesin sään olevan jo ihmeen syksyinen. Tuuli puski vaatteista lävitse ja tihkusade sumensi maiseman. Kuihtuneet lehdet tempautuivat puista irti tuulen pyörteisiin. Siinä matkan varrella mieleni vaelteli joka-aamuiseen tapaansa jossakin aivan muualla kuin sillä kevyenliikenteenväylällä, jota pitkin kehoni oli siirtymässä työpaikalle. Hetkeksi huomioni kiinnittyi linja-autopysäkillä olleeseen Coca Cola –mainokseen. Se vei mieleni yhä kauemmaksi. Se vei minut hetkeen, johon olisin halunnut palata edes pariksi minuutiksi, pois tuosta läpitunkevasta tuulesta ja tihkusateesta.

Oli tammikuu 2003. Olin risteilemässä Länsi-Afrikassa. Laivamme oli aamulla kiinnittynyt elämää kuhisevaan Banjulin satamaan Gambiassa. Laivasta poistuessa sai tehdä tosissaan töitä, että pääsi etenemään ohi käsitöitä kaupustelevien paikallisten kauppamiesten ja –naisten. Aurinko nipisteli ihoa ja hikikarpalot ilmestyivät otsalle. Banjul sijaitsee Gambiajoen suistossa ja nyt oli tarkoitus ottaa alle pienempi laiva ja lähteä etenemään kohti ylempänä joella sijaitsevaa Juffereen kylää, joka on yhden maailman tunnetuimmaksi tulleen orjan, Kunta Kinten, synnyinkylä. Suuntasimme myös UNESCOn maailmanperintökohde James Islandille, joka oli aikanaan yksi merkittävimmistä orjakaupan keskuksista Länsi-Afrikassa.

Löysimme lopulta satamasta vanhan ruosteisen purkin, jolla matkaa oli tarkoitus taittaa. Viereinen alus olikin jo puoliksi veteen uponnut. Ei auttanut muu kuin hypätä rohkeasti kyytiin. Laivan puiset kansirakenteet osoittivat melko ilmiselviä kulumisen merkkejä. Aurinko porotti yhä kuumemmin. Lähdimme lipumaan joella eteenpäin ja mieleni rentoutui.

Gambiajoki oli niin leveä, että välillä rantoja ei edes nähnyt. Tuijotin auringossa kimaltelevaa jokea ja nautin lämmöstä. Taisin ostaa olutta kylmälaukuista myyviltä kansipojilta yhden oluenkin siemailtavaksi. Paikallistahan pitää aina maistaa, vaikka en niin olutihmisiä itse olekaan. Siinä elämästä nautiskellessa havahduin kapteenin huudahdukseen. Hän oli huomannut lauman vedestä hyppiviä jokidelfiinejä. Pitihän niitä itsekin sännätä valokuvaamaan. Rennon, mutta hikisen, matkan päätteeksi saavuimme Juffureehen.

Juffureessa oli orjuusmuseo, jossa paikalla oli myös joku Kinten jälkeläinen ties monennessako sukupolvessa. Itse Kunta Kinte kun menehtyi jo 1822 Yhdysvalloissa, niin saatoin ehkä hieman epäillä tätä sukulaisuutta. Kunta Kintestä 1970-luvun lopulla tehty TV-sarja Juuret (joka perustui samannimiseen romaaniin) saavutti niin valtavan suosion, että Kinten synnyinkylä on sittemmin kyllä saanut poikkeuksellisen paljon länsimaisia vierailijoita, ollakseen tavallinen, pieni afrikkalaiskylä. Tämä ehkä oli hieman syönyt paikan autenttisuutta, mutta itse orjuuden historiaan tutustuminen on aina mielenkiintoista ja koskettavaa, järkyttävääkin.

Matka jatkui James Islandille, jossa orjavarastojen raunioita ja muita tuon ajan kauheuksia pääsee näkemään. Saari laittoi miehen hiljaiseksi. Onneksi nuo ajat ovat takanapäin. Nyt raunioilla paistaa aurinko, apinanleipäpuut ovat vallanneet ne osittain ja paikallisten iloinen elämänasenne on tarttuvaa. Nestehukkaa alkoi jo väkisinkin syntyä vaikka kuinka yritti lipittää vettä, niin kuumasti Afrikan aurinko langetti säteitään. Edessä oli vielä paluumatka Banjuliin. Astuimmekin takaisin tuohon parhaat päivänsä nähneeseen jokilaivaan.

Kannelle päästyäni hakeuduin aurinkoon. Niin, kai se on jonkinlainen pakkomielle. Aurinko vain vetää puoleensa, kun tietää, että kotimaassa odottavat paukkupakkaset tai tuuli ja tihkusade. Hiki valui otsalla jo vuolaina puroina. Kansipojat avasivat kylmälaukkunsa. Coca Colaa! Jäiden joukossa oli pieniä vanhanajan lasisia Coca Cola –pulloja huurteisena jonona. Sellainen, vähintään yksi, oli pakko saada. Ei ehkä ikinä ollut limsa maistunut niin hyvältä, kuin sillä hetkellä.

No, nyt kävelin läpitunkevassa tuulessa ja maiseman sumentavassa tihkusateessa. Linja-autopysäkillä Coca Cola –mainoksen ohitettuani tuli sitten tällainen tapaus mieleeni. Parin kuukauden kuluttua kuljen Madagaskarin trooppisissa metsissä ja kuumilla ylänköalueilla. Ehkä juon yhden Coca Colan vanhoja muistellen. Ehkä hakeudun myös aurinkoon ja varastoin sitä valoa ja lämpöä hieman. Jaksaa sitten taivaltaa työmaalle tuulisina ja sateisina aamuina.

Kuumaa on riittänyt muuallakin. Tässä ollaan Iranissa matkalla Isfahanista Shiraziin.